Rehtori Pierupylly ja muut poskisolistit

Ei olisi aikaa kirjoittaa nytkään, mutta pitää purkaa tänne pari suurta löytöä. Kuulemma on muuten hyvä vastaus, jos sama ihminen hakee toistuvasti tanssimaan: "En lähe nytkään."

Minulla ei ole konsaan ollut suosikkijoukkuetta Englannin Valioliigassa, mutta nyt sellainen vihdoin löytyi: Hull City. Valitettavasti vaikuttaa siltä, että jos haluaa nähdä heitin valioliigaotteluitaan, täytyy pitää kiirettä. Kääntelin futisjuttua, jossa ennusteltiin, että Hull voi venyä heikoimpaan suoritukseen koko valioliigahistoriassa.

Harmillista sinänsä, mutta perusteita kannatukseeni on suunnilleen kaksi, eikun kolme:
1. Joukkueen lempinimi on The Tigers.
2. Housemartins oli hyvä bändi, heitin debyyttialbuminsa nimi oli "London 0 Hull 4".
3. Liigapaikan niittasi maalillaan kotikylän 39-vuotias sankari Dean Windass. Olin vähän väsynyt urakasta, kun viimeisenä juttuna kääntelin Hull-tarinaa, mutta Rehtori Pieruperse alkoi naurattaa kovin. Tai pitäisikö sen olla Dekaani.

Kuvassa joukkuetoveri yrittää estää Pierupyllyn tuuletusta. (Tuo on ruutukaappaus The Sunin nettisivuilta.)

* * * * *

Öisin piti urakan aikana lukea kirjaa, että pystyi nukahtamaan. Kirjastosta on lainassa Ian Duryn tarina (Richard Balls: Sex & Drugs & Rock'n'roll: The Life of Ian Dury), joka on säväyttävää luettavaa monellakin tapaa. Siinä kerrotaan lapsuudesta maailmansodan jälkeisessä maailmassa, poliosta, ankarasta hoitolaitoksesta, tympeästä sisäoppikoulusta ja viimein taidekoulun vapaudesta. Durysta kehittyi kohtalainen maalaaja ja piirtäjä, erityisaloinaan pophenkeen Hollywood-legendojen, rocktähtien ja vastaavien kuuluisuuksien naamat sekä tissikuvat.

Eniten minua kiinnostivat 70-luvun kuviot, kun Dury kokosi erilaisista hylkiöistä bändin Kilburn & The High Roads. Sen suosio kasvoi pubrockin piirissä jatkuvasti, olivat niin erikoinen ilmestys. Duryn sanoitukset ja karisma purivat. Pitkäaikaisena kitaristina oli Wilko-tyyliin säväkän terävästi soittanut ja liikkunut Keith Lucas, jonka totesin yllättäen nähneeni livenä Tampereen Tekulla, olikohan 1978. Punkin noustessa hän vaihtoi nimekseen Nick Cash ja perusti semipunkbändin 999.

Paljon muitakin ovelia yhteyksiä tuli esiin, 70-luvun Lontoossa ja etenkin pubipiireissä liikkui mielenkiintoisia hahmoja. Muuan John Lydon seurasi hanakasti Kilburnsin keikkoja. Myöhemmin Sex Pistols oli lämppärinä Duryn bändille, jolloin päätähti meni vilkaisemaan esiintymistä, manageri Malcolm McLarenin viereen. Rotteniksi itsensä nimennyt Lydon kuulemma jäljitteli räikeästi Duryn tapaa roikkua mikrofonitelineessä, mistä jopa McLaren oli vaivautunut.

Tässä minua kiehtoi jatkumo, sillä Duryn suuri suosikki oli Gene Vincent, joka teloi jalkansa moottoripyörällä ja nojaili sen takia mikkiin. Durylla taas polio jätti vasemman jalan ja käden niin puolitoimisiksi, että tuki oli tarpeen. Kumpikin käytti rautoja tukena jalassaan.
Tervejalkainen Rotten pystyi nojailemaan paljon äärimmäisemmin. Sitten oli tietysti vielä Martti Syrjä, joka Eppu Normaalissa roikkui mikissä aika rottenina, ainakin hurjina punkvuosina. Tälle sarjalle olisi varmasti helppo löytää jatkoa ja laajennuksia, mutta jalkavammaisten panos rocktähteilyyn on minusta vänkä vinkkeli.

Keräsin pari kuvaa netistä, toivottavasti lainaaminen on luvallista. Siis Vincent, Dury, Rotten, Syrjä.





Tuon alimmaisen otti muistaakseni veljeni Kaivopuistossa, vuodeksi veikkaisin 1978. Olisi hauska laittaa myös äänilinkkejä, mutta palaan siihen myöhemmin. Ja tietysti Duryn ällistyttäviä sanoituksia, jotka tukeutuvat niin paljon cockney-perinteeseen ja rhyming slangiin, että oletan suuren osan menneen minulta täysin ohi. Helkutin hauskalta ne silti kuulostavat.