30.6.2008

Uljas uusi Poliitti

Hui, eihän tätä enää tunne entisekseen! Intouduin kokeilemaan, miten noita bloginappeja tai kuvia tuonne kainaloon saakaan liitettyä. Entivanhaan ne piti ujuttaa hötömölön sekaan oikealle paikalle, enkä enää muista miten niille määriteltiin oikea merkkijono, koska olen sillä lailla tumpelo ja mäkin hemmottelema koneenkäyttäjä, etten opiskele asioita enempää kuin kullakin hetkellä on pakko. Sama pätee käyttämiini ohjelmiin, niiden vaihtoehtojen paljous on nujertanut jo kauan sitten yritteliäisyyden. Kaiholla muistelen, kuinka ihan vaan tekemällä opin taitto-ohjelma Quarkin monenmoiset koukerot ja näppäinoikotiet 90-luvun puolimaissa.

Joudun nakuttelemaan niin paljon rtf-kamaa, ilman mitään krumeluureja, etten viitsi edes tutkia mitä kaikkea kuville voisi tehdä – ainakaan ennen kuin haluan todella jotain järkevää viritellä. Yleensä keskinkertaista saa syntymään minimaalisella vaivalla, kunnon jälki vaatisi sen opiskelun. Ärsyttää vain ajatus, että lisäisi koneella istumista enää yhtään, ainakaan ilman asiallista palkkiota.

Harhauduin kuukausia sitten päivittämään tämän Varapygmilän modernimpaan malliin, jossa hötömölön korvaa palikoina siirreltävät elementit, mutta kankeasti tuntuu toimivan käyttöliittymä. Jouduin vaihtamaan selainta ennen kuin se tarjosi keinot muuttaa nykyistä halutulla tavalla eli lisäämään kamaa. Firefox näytti vain osan muokkauskeinoista, Safari venyi parempaan, vaikkei yleensä ohita tulikettua, ellei sitten mäkkisidonnaisissa asioissa.

Vaan nytpä on Kelvottomien Kirjailijoiden Seuran kunniamerkki esillä, tattis vaan, Susupetal! Samalla rupeamalla ymppäsin linkkilistaan muutaman readerilla seuraamani blogin, sellaisia jotka ovat aktiivisia viime aikoina olleet. Katala tunne, että väkisin unohtui taas jotain tärkeää tai hauskaa seuraamaani, mutta ehkäpä saan asian tuonnempana korjattua.

Kiitoksia vain linkatuille tarjoilemastanne materiaalista, mutta jos joku ei halua tulla kytketyksi tähän epämääräiseen kokonaisuuteen, siitä sopii toki tiedottaa sähköpostitse: varapygmi-ättä-gmail-piste-com. (Typerä vehjes auttaa taas liikaa: kun koetin laittaa tuohon linkiksi osoitteen oikeassa muodossaan, siihen tälläytyy automaattina alkuun http:tä, kenoviivoja ja muuta hörhötystä, ettei spostiin pääsekään yksinkertaisesti klikkaamalla. Jostain on jäänyt päähän, että spämmiä välttääkseen ei kande osoitetta kirjata sellaisenaan. Vaikka toisaalta: "I'll have your spam, I love it!")

* * * * *

Laitoin soimaan Kraftwerkin Man-Machinen, sepä nostaa virnettä vielä 30 vuotta julkaisunsa jälkeen. Samalla totesin, että kovolla on tällä hetkellä yli 9000 stykeä, mukana luvussa on tosin äänikirjoja, jokunen podcast ja muuta satunnaista.

Siitä palautui mieleen, kun joskus 90-luvun alkupuolella ohimennen pohdiskelin, montakohan kappaletta muistiin on tarttunut niin hyvin, että osaisi nimetä esittäjän ja styken. Kimmokkeena oli muuan ilta, jolloin istuskelin pari tuntia entisellä Kunnallisklubilla, joka oli muuttunut rockbaariksi nimeltään Sputnik.

Ilahduin jostain vähän yllättäneestä soitosta, josta sepustin sitten naisystävälle. Siitä käynnistyi into nimetä kappaleet sitä mukaa, kun niitä esiin kajahti. Taisi mennä puolitoista tuntia ennen kuin tuli eka, jota en tunnistanut. Varmasti hirmu antoisaa seuralaiselleni.

Itsekseni sittemmin ynnäilin, mitä luokkaa olisi tuntemieni artistien määrä, ja edelleen millaisiin luokkiin ne voisi jakaa, että tunteeko vain yhden kappaleen vai 5 vai 10 vai 50 vai yli sata. Taisi olla tylsää mullakin, mutta näillä laskuilla tulin sellaiseen tulokseen, että hyvinkin tuntisin 40.000–50.000 erillistä esitystä. Saattoi niitä enemmänkin olla, mutta onhan tuossakin jo kolmen minuutin keskiarvolla laskettuna sadan päivän edestä musiikkia.

Arvioajankohdan jälkeen olen toki oppinut tuntemaan moniaita muita kappaleita, mutta pelkään pahaa, että lukumäärä on pudonnut sikäli, etten enää muista sen enempää kipaleiden kuin esittäjienkään nimiä yhtä hyvin. Mikä pahinta, sotken niitä enemmän keskenään.

Mitään itseisarvoa ei tunnistusrepertuaarin laajuudella lie, jolsei korkeintaan pätemis- ja visailutarkoituksiin, mutta hyvä muisti on muuten niitä arvokkaita ominaisuuksia, joita osaa arvostaa parhaiten vasta sitten, kun tulee hankaluuksia. Jos ennen olisi pystynyt lopottamaan satojen albumien sisällön, ainakin soittovahvistuksella, niin nykyään tulee tarkistettua tutuistakin kappaleista, mikäs hitto tämä olikaan.

Muutosta on tapahtunut ihan muutaman vuoden säteellä. Olen visoissa terhentänyt kavereille sitä, kuinka tärkeää on osata itse arvioida tietonsa tai arvauksensa laatu. Jos on saletti, se on hyvä sanoa, samoin kuin toisaalta kuvata epävarmuuden laatu ja määrä, jotta joukkue osaa valkata vaihtoehtoisista vastauksista lupaavimman. Nykyään vain sattuu sitä, että tiedän saletisti vastauksen, mutten voi olla silti satavarma, että piuhat tarjoilevat sen muistista oikein kielelle tai paperille. Levy on kulunut rahisevaksi tai teksti on haalistunut paisteessa tai koodiin on tunkeutunut vääriä merkkejä. Ristiinkytkentöjäkin sattuu, kuten eilisessä polkassa kerroin.

Visailulla ei ole suurempaa merkitystä kuin huvittelu kaverien kanssa ja tekosyy toisinaan hörpätä voittomaljoja, mutta samaan muistiin on tallennettu tärkeämpiäkin asioita, kuten nyt vaikka pankkikortin tunnusluku. Hirvittää jotenkin millaiseksi sumuisten vuorten gorillaksi tässä hiljalleen muuttuu. Vaan ehkäpä nykyvaiheesta, kun olen ollut monenmoisen kulttuurin saroilla nostalgiakierroksilla, voi kiittää samaa muistin hapertumista.

Saapi nauttia uudestaan tuorein mielin samoja levyjä, kirjoja, elokuvia ynnämuita, jotka ovat taannoin riemuja tuottaneet. Ja hähää, voitettiin muistivaivoista huolimatta eilen Artturin skabassa melkein ammattimaiseksi luokiteltava joukkue iskuryhmä rämällä, jossa oli neljä meitä tavallisia jolppeja.

Tarttee vain opetella uusia käytösmalleja, kun muisti karkailee.

Nyt soi jo Al Stewartin Orange, vuoden 1972 albumi, sekä jatkoksi Past, Present & Future ja Modern Times, joista pidän enemmän kuin myöhemmistä ja kuuluisammista levyistä Year Of The Cat ja Time Passages. Vielä kun saisi hommattua ne ekat: Bedsitter Images, Love Chronicles ja Zero She Flies, vuosilta 1967-70. Siellä on äiteliä hutejakin, mutta tähtihetket ovat mahtavia ja oudosti ylenkatsottuja. Harmin käki, että äijän soinnukasta laulua hiukan tärvelevät suhisevat ässät.

4 kommenttia:

hdcanis kirjoitti...

Mita jos maailmassa olisi vain yksi puhelinnumero ja kun siihen soittaisi niin tavoittaisi aina sen ihmisne jonka halusikin? Ja mita jos unohtaisi sen numeron?

Tuollaista pohdintaa luin joskus aikoinaan jostain, olisiko ollut Philip K Dick?
Tuota tapahtuu minulle harmittavan usein, muistaa jonkun patkan jostain ja sitten joutuu pohtimaan etta mistas tuo nyt olikaan peraisin ja miten se jatkuu...
Mutta pubivisailuissa tapaan olla aika hyva...

Huomaa kylla myos miten omituisesti se muisti joskus toimii, ollaan noissa visoissa huomattu etta jos tietoa ei ole niin kannattaa yleensa ottaa se ensimmainen arvaus, sen verran kovalla tarkkuudella ovat ne "se on varmaan joku xxxxxxxx tai jotain, emmatiia" heitot osuneet oikeaan...jostain alitajunnasta ne tulevat.

Varapygmi kirjoitti...

Ters! Taisin dramatisoida muistin katoamista sikäli, että kyllä se kohtalainen edelleen lie, mutta ei vaan niin nopea ja yllättävä kuin ennen.

Mietin kirjoitelmani jälkeen, että olisiko tärkeässä osassa yleinen mynnähtäneisyys ja väsymys. Kahdesta syystä: toisaalta ei jaksa rapsutella asioita esiin muistista, toisaalta ei jaksa syttyä uusista asioista, jotka eivät siksi painu vanhaan malliin mieleen.

Siirtyy kohti vanhaa hedonistia, joka nauttii hetkistä eikä taltioi niitä myöhempää hehkuttelua varten. Sehän ei tunnu ihmeeltä, etteivät kaikki 35-20 vuoden takaiset asiat ole kirkkaina mielessä.

Sedis kirjoitti...

Enemmän pitää olla huolissaan siitä, ettei pysty unohtamaan kaikkea sitä mitä pitäisi.

Varapygmi kirjoitti...

Terve Sedis! Olin vähän festillä ja töissä, niin vastaus viipyi. En tiedä millaisia juketteja haluaisit unohtaa, mutta mulla on muutama morkkiksenomainen luuppi vähäpätöisistä muinaismokista, jotka pyörähtävät ajoittain ja synkentävät mieltä.
Ne voisin kernaasti deletoida.