Kerallisesti vilvoton

Köh, ei ole munansaannosten valio tuo otsikko, mutta ei ehdi viilata, kun pitäisi päästä potkimaan palloa pojan kanssa, kerta aurinko vihdoinkin paistaa. Kerään tähän vain pari elintärkeää seikkaa.

Ensinnäkin, löysin vihdoin liittoutuman, johon paitsi halusin jäseneksi, myös jaksoin anoa ja mikä kaikkeest parasta, vieläpä pääsin! Susupetal on tehnyt ansiokasta ja ilmeisen pyyteetöntä työtä meitin kelvottomien kirjailijoiden puolesta, vaatimatta kovin jyrkästi olemaan enempää kelvoton kuin kirjailijakaan. Tässä upea diplomi, johon tyrkkäsin itse nimen niin huonosti tuntemallani ohjelmalla, että fontin viilaukseen ei riittänyt enää puhti (kuvaa kelvottomuutta):


Seuraavaksi liimaan kunniamerkin tuonne kainaloon, kunhan jaksan sitä viimein hiukan ajantasaistaa.

* * *

Toisekseen, pari viikkoa sitten oli hilpeä aamuhetki, kun poika tölläsi piirrettyjä telkkarista ja minä lueskelin lehteä. Kulttuurisivuilla kerrottiin Provinssirockin käynnistymisestä ja kuvituksena oli suuuuri otos Kari Peitsamon Skootterista. Pyysin poikaa vilkaisemaan näkyykö ketään tuttua, jolloin hän riemastui: "Sehän on Pantze! Mutta sillä ei oo kyllä oma kitara."

Kyse oli siitä, että basisti Haapio käytti tavallista työkaluaan Fender Jazz Bassia eikä sitä akustista kuusikielistä, jolla hän on muutaman kerran opastanut poikaa kitaransoittoon. Kun pyysin katsomaan tarkemmin, myös taustalla P. Salon rummut alkoivat näyttää tutuilta, sillä hän pääsi kokeilemaan Ludwigin settiä, joka äkkiä kiinnostikin enemmän kuin kitaranrämpytys.

Tässä kömpelösti skannattu ja kuvaajan näkemystä räikeästi turmellen rajattu otos, jossa näkyvät itse äijät. Syy rikkeisiin on minun, ansiot kuvasta korjaa Miisa Kaartinen/Aamulehti (AL 14.6.2008).

Viikon päästä Skootteri pöristelisi Ruisrockissa, minne lähtee bussilasti kaveriporukkaakin kannustamaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että taidan lähteä kyytiin, mutta jättää itse festivaalialueen tutkimatta. Päivälippu maksaa maltahia, joille on parempaakin käyttöä, enkä jaksa edes miettiä, miten sinne saisi sopivan määrän sopivia eväitä matkaan. Eikä kaljojen jonotus ja juominen kalliista muovilutrakkeista ole koskaan suurta iloa tuottanut.

Jospa sen sijaan menisi kaupunkikierrokselle, katselemaan vanhaa kunnon Turkua ja kenties istuskelemaan jokivarren laivoihin, jos kyliltä löytyisi sopivia oppaita. Se vasta mahtavaa olisi, jos Krapulablogin kirjeenvaihtaja Vt olisi itseään parantelemassa samoilla nurkilla – tai siis, latailemassa akkujaan samoilla nesteillä.

* * *

Kolmannekseen, lainasin eilen kirjastosta CCR:n epävirallisen historiikin, Hank Bordowitz: Bad Moon Rising – The Unofficial History of Creedence Clearwater Revival. Aloin silmäillä sitä lounaspöydässä ja innostuin ahmimaan… niin seisomapöydän antimia kuin pitemmällä kaavalla kirjaakin.

Aamutuimiin huvitti, kun osui silmään viittaus Suur-Tampereen ylöjärveläiseen kolkkaan:

Entisen loistobändin jäsenet olivat murheellisessa jamassa, sillä kenenkään omilla suunnillaan tekemät levyt eivät käyneet kaupaksi, eikä John Fogertyn albumia Hoodoo haluttu edes julkaista. Tapiksi verokiertotarkoituksissa bahamalaispankkiin lähetetyt myyntitulot, siis käytännössä kaikki muut rahat paitsi Fogertyn omat rojaltit ja teostot, katosivat yhtäkkiä, kun pulja lyötiin vaivihkaa kiinni hiukan samaan malliin kuin LoseCapita (vai oliko se Win- ?) hiljattain.

Onneksi uuden aallon myötä löytyi uusia tärkeitä ymmärtäjiä, kuten nyt Mr. Strummer ja herra Normaali. Mistä tuleekin mieleen surkeiden vitsien usein toistamani valio:
Minkä nimiset veljekset soittivat kitaraa CCR:ssä?
Vastaus täytyy kuvitella erityisen kömpelösti lausuttuna: Jos et tiedä, niin fo-get-it.

Tuo liittyy sen verran rokänrolliin, että muistaakseni keksin sen aikoinaan Players Innin terassilla, missä naapuripöydässä istui tukevassa hönössä Kasevan kitarasankari Tappi Rauma, joka sopivasti kannustettuna alkoi rämpytellä akustista ja laulaa, muistaakseni muun muassa CCR:n bravuureita. Sisätiloissa tuossa baarissa soi muistaakseni myös luuppina, rasitukseen asti, jokin laajamittainen CCR-kokoelma.