Sammunut tulivuori sisälläin

Kovaa hommaa kirjoittaa joka päivä uusi polkka, mutku pulpetinkansi pitää siivota sinne unehtuneista leikkeistä. Vuorossa ovat satunnaiset meeminomaiset testitulokset.

Tällaisen löysin viikkoja sitten jostain, en millään muista enää mistä, mutta ehdottoman luotettavaa ja relevanttia hlökuvaa se tarjoilee.

(Psst, jos joku tunnistaa, että tämä on löytynyt hänen blogistaan, voisitko vinkata kommentteihin mistä itse testiin pääsee käsiksi.)

Toisen muistan paremmin, se oli Rva Morbidin käsittelyssä hiljattain, ja tähän luonnetta määrittelevään ammatinvalintatestiin minulla on myös osoite.

Nuo prosentit hyväksyin vielä puoliksi nyökytellen, puoliksi lippa vinossa alistuen ja taiteellisuuttani vahvasti epäillen, mutta testin tarjoilemat soveltuvat ammatit heittivät enämpi naurun puolelle. Ei sillä, että alla luetelluissa ammateissa vikaa olisi tai niiden harjoittajia väheksyisin, vaan enpä itseäni sukkana osaa ajatella niihin pyrkimässä. Ehken sitten ole sinut itseni kanssa… vaikka punamullalla olen joskus maalannut kaverin mummonmökin saunarakennusta.

HUOM! SPOILERI HUOM!
Testissä tuli kysymyksiä, joissa oli mainittu ikään kuin kaksi ääripäätä. Niiden välissä oli viisi mollukkaa, joista yhteen piti sijoittaa rastittamalla itsensä. Yksi esimerkki jäi mieleen:

Itsevarma O O O O O Ujo

Noh, alkuun meinasin pistää toiseen reikään rastin, silleesti melko itsevarma, mutta sitten aloin miettiä, että yhtä hyvin voisin olla melko ujo tai ehkä kokoujo tai kokoitsevarma… Tämä päättäväisyys viittaisi ehkä siihen, että olen epävarma, mutta väittäisin ääripäiden olevan hyvinkin mahdollisia yhtaikaisina piirteinä. Valitsin valjusti keskimmäisen kohdan.
SPOILERI LOPPUI JO

* * * * *

"Älä usko valheisiin." Sain veljeltä lahjaksi paitsi upean Django-boksin (kattava 4 cd:n valikoima 1934-52 ja kannessa hieno Gitanes-viite), bonuksena Pelle Miljoona & 1980 -kokoelman Vallankumous kulttuuriin. Kyllä virkistävät sunnuntaiaamua gurumaiset viisautensa. Syy lahjontaan oli se, että minusta tuli merkkipäivien myötä nuori, vapaa ja single elikkäs neljävitonen. Vietin tusina vuotta sitten hilpein mielin 33 1/3 -juhlia, joten kaavan mukaan oli tarkoitus juhlia sitäkin railakkaammin näitä pikkumustia tässä matkalla, kunnes viimein 2041 olisin suorastaan se "räjähtävä skeida" eli savikakku 78-juhlissa.

Pieleen meni, oli liikaa kiirettä tänä Bloomsdayna.

* * * * *

Olen kirjoitellut ennenkin tänne viikottaisesta musavisasta, jossa ehdin silloin tällöin poiketa, nykyään tosin paljon harvemmin kuin alkuvaiheissa, jolloin voitin sieltä joitakin pääpalkintojakin.

Nykymallilla parinkymmenen kysymyksen sarja alkaa tehtävällä, jossa pitää muistaa kotimaisen hitin sanoituksen alku (ehkä 10-15 ekaa sanaa). Tällä viikolla kysyttiin, miten alkaa Juicen Kaksoiselämää. Eräs viehko nainen pöydässämme latasi sen empimättä paperiin, 13 sanaa*.

Seuraavaksi pitää tunnistaa ulkomainen klassikkohitti visaisäntä Lassen mahdollisimman ilmeettömästi runonlausumasta sanoituksen alkupätkästä. Tällä viikolla kuulimme sanat: "When the routine bites hard, And ambitions are low, And the resentment rides high, But emotions won't grow, And were changing our ways, Taking different roads"…
Asianharrastaja voi tuumata, että olipa helppo, mutta vaikka kappaleen hyvin tunnen, en saanut lainkaan kiinni. Porukkaamme vahvistanut mestarisanoittaja Moog arveli, että riimisarja low-grow-roads saa vielä jatkoa, mutta eipä löytynyt senkään kautta hyvää arvausta**.

Sitten alkavat näytteet, seassaan kirjallisia kysymyksiä. Mukana on kolme introa, siis lyhyttä alkupätkää, jotka ovat jotenkin minulle kaikkeest kivoimpia, kunhan eivät tuoreinta huttua edusta. Tällä kertaa tuli In The Moodin johdanto, mutta esittäjä oli M.A. Nummisen jatsahtava orkesteri ja kappale Tunnelmassa.

Sen perään tuli Motown-intro, jonka luulin alkuun olevan The Jamin täsmälaina kappaleessa Town Called Malice, mutta hammondi ei alkanutkaan ujeltaa kuten heitillä. Se oli Supremes-klassikko You Can't Hurry Love, vaikka väärien tunnistusteni ristipaineessa amatöörinä epäröin, voiko se olla jopa Phil Collins tai Clifters versiollaan Harri Love.

En halua selitellä, mutta paarin melske ja edellisten kysymysten vatvominen sekoittavat etevästi, eikä äänentoisto ole aina parasta luokkaa. Joskus ilmiselvätkin menevät täysin ohi. Tällä kertaa sarjan tapiksi (nro 21) tuleva "viikon vaikea" oli kerrankin elähdyttävän tuttu kappale, mutta piuhani menivät kiintoisasti ristiin. Siinä soitetaan pitkä näyte, jossa muista poiketen saa soida kappaleen nimikin, eikä tarvitse kuin tunnistaa esittäjä, niin saapi 3 pistettä, kun muissa saa yleensä pinnan esittäjästä ja toisen kappaleesta.

Joskus 80-luvun puolimaissa tallensin radiosta kasetille kappaleen Love Is A Wonderful Colour, jota nyt kysyttiin. Se taisi avata kasetin, perään tuli Julian Copen Sunshine Playroom. Nämä yhdistyivät hämärästi niin, että raapustin paperiin Copen entisen orkesterin nimen Teardrop Explodes. Oikea vastaus oli kuitenkin The Icicle Works.

Itse kappale (juutuubilla) kuulosti pitkästä aikaa muhkean hienolta, vaikka siinä omat peripateettiseen*** vivahtavat sävyt aikoinaan aprikoituttivat.

Kuulemma joku visailijoista oli äitynyt kehumaan kokkahahmo Ian McNabbin soololevyjäkin, pitäisi varmaan jostain koettaa hakea maistiaisia. Tuherruksesta huolimatta joukkueemme sai sentään pienet pokaalit "muistoiksi" – siis sikäli, että nyt ne ovat muisto vain.

Ilta jatkui siten, että Kaura äkkäytyi paikalle, ja humalluin ja aloin puhua möttipäisiä, mutta aamulla oli silti virkeähkö mieli, koska oli nähnyt mainioita ihmisiä. Ai niin, ja EM-välierän, jossa ratkaisuhetket hukkuivat Itävallassa mellastaneeseen myrskyyn.

* "Yksinäisyys ympärillä joskus ottaa hahmon ihmisen / Tiedän mitä haluan, tiedän miten vähään kykenen" (J. Leskinen)
** Sehän oli legendaarinen Joy Division ja Love Will Tear Us Apart, mutta kun ei siitä mutinasta ole, jukolauta, saanut koskaan selvää. Kepeät mullat vaan, herra Curtis.
*** Pitäisi kai sanoa "perin pateettiseen".