Punaisen meren ylitys

Pari rockhenkistä asiaa on jäänyt kirjaamatta tänne, mutta ehkä vielä ehtii.

The Nightingales, Rovaniemen ja osin Tampereen hurjat, on Saksan kiertueella. Eilen soittivat näköjään Eckentalissa ja tänään ovatten May Festillä (ei tule sotkeman Mae Westiin) Lyypekissä [jälkihuomio: olivat siis eilen]. Sen jälkeen on vielä seitsemän keikkaa, viimonen 10. 5. Kölnin Sonic Ballroomissa, vink vink, jos joku sattuu liikehtimään siellä päin. Millainen paikka mahtaa olla, tuskin hirmu suuri halli?

Muuan Paula oli lähdössä taas fanittamaan, harmittaa ettei ole kykyä liittyä seuraan. Sällit ovat erinomaisia livenä, meininkiä on vaikea kuvata, mutta ehtaa, taitavaa ja omaperäistä rokänrollia se on. Kotisivuillaan on lueteltu keikkapaikat ja sieltä saa myös musiikkia pyörimään luuppina.

* * * * *

Muutama viikko sitten, olikohan niitä 3 tai 4, joraannuin kantapaariin pienessä sivumyötäisessä, koska olin heräillyt hyvässä seurassa lievään kankamoiseen ja kohennellut vanhoin lääkkein olotilaa. Yövieraanani oli Poppi-Hessu, joka intoili lähtevänsä illalla Telakalle katsomaan T. V. Smithiä, vanhaa punkaikojen sankariani The Adverts -yhtyeestä. Hän soitti kitaraa, lauloi ja teki useita klassikkokappaleita ainakin sellaiselle hienolle albumille kuin Crossing the Red Sea with the Adverts. Tiedättehän, One Chord Wonders, No Time To Be 21, New Church, Bored Teenagers, Safety In Numbers ja mitä niitä oli. Ja singlehitti Gary Gilmore's Eyes.

No, illansuussa Nightingalesin toveri Marko lähti hipsimään mööpelien eli kantapeikkojen pöydästä, mutta palasi tovin kuluttua tyylikkäästi harmaantuneen rockherran kanssa. Oli sattunut kohtaamaan herra Smithin nurkilla ja yllyttänyt tämän paariin. Sain luvan tarjota nuoruuden ikonilleni kaljan, pienen vaan, mutta tarjoilija kaatoi automaattina ison, koska en tapaa pieniä tilailla. Nimmarikokoelmani tuplaantui kertaheitolla.

Poikani äiti sattui istumaan samassa pöydässä ja yllytti omistamaan nimmarin meitin kölville. Se tuli suurehkolle ruutupaperille, mitä manailin miedosti yrittäessäni tunkea lapun lompsaan. Herra Smith tuli apuun ja kirjaili yllä olevan pienemmän nimmarin, joten nyt on yksi sekä isällä että pojalla, joka tuskin on kuullut tahtiakaan Advertsia.

Pöydässä istuskellessa sattui myös kömpelö pikkupuhehetkonen, vrt. jalka suuhun, sillä innostuin muistelemaan Advertsin muinaisbasistia Gaye Advertia ja kysyin, etteikö TV ole häntä ottanut mukaan. Hän sanoi, ettei Gaye enää jaksa oikein kiertää, vaan oli jäänyt Lontooseen. Olin ihmeissäni ja kysyin, ettäkö ovat kuitenkin vieläkin yhteyksissä. Kävi ilmi, että asuvat edelleen yhdessä, olivatko kenties jopa naimisissa. Koetin hämmentyneenä pahoitella tietämättömyyttäni, en tullut edes ajatelleeksi, että liitto olisi kestänyt 30 vuotta. Nostan hattua, että ovat kumonneet julkkispariskuntiin liittyvät lait.

Olin ylikunnossa siirtyessäni Telakan keikalle, joka alkoi kiitettävän aikaisin, pian ysin jälkeen. Silti teki suuren vaikutuksen, kun viisikymppinen kunti esitti yksin akustisen kanssa todella väkevällä otteella niin punkklassikoitaan kuin uudempaa tuotantoa, joka myös kuulosti säväkältä. En olisi uskonut ja kaikkea sellaista… tähtihetki. Taisi olla vielä aika pitkä keikka, väh. puolitoista tuntia, ja sokeri odotti pohjalla.

Jälkimainingeissa kaveriporukassa keksittiin kömpelöitä vitsejä hänen tuntemattomammasta kilpakumppanistaan Radio Jonesista ja tapauksesta, kun Pelle Miljoona näki herra Smithin esittävän Handyn vanhaa bluesklassikkoa The St. Louis Blues. Siitä syntyi kiduttavan hitaasti kuoleva lause: "T.V. on kuin W.C.!"

Jälkihuomio: Yöllä Polkkeri ei suostunut tallentamaan, saati julkaisemaan tekstiä. Kopioin sen tekstiohjelmaan ja jätin tämän Bloggerin auki, jotta voin kokeilla vielä uudestaan. Vasta aamulla sain hukattua tekstin linkkeineen ja kuvineen, kun luulin tallennuksen onnistuneen. Kokeillaanpa taas, ainakin tallennus kertoo toimivansa.