Applen takuu ei kata sutta ja sekundaa

Hiljaista ollut täällä, mutta ajattelin harjoittaa kansalaisjournalismia, koska sieppaa järeällä kädellä. Olen ollut niin sinisilmäinen, että kuvittelin takuun merkitsevän jonkinlaista vastuuta myydystä tuotteesta.

Tammikuussa kävin ostamassa uuden iMacin työkoneeksi, kun vanha oli aika uupunut. Vehkeessä on monenlaisia hyviäkin puolia, esimerkiksi käyttis miellyttää ja näyttö, mutta myös turhia hienouksia omaan käyttööni. Bluetoothilla toimivat näppis ja etenkin hiiri imuroivat turhan hanakasti pattereita, sillä taikahiiri jaksaa piipittää akkuparistoilla käytössäni alle kuukauden. Voisihan niitä ehkä jaksaa vaihdella, mutta tuo ryökäle kokee vaikeuksia luoda yhteyttä uusiksi vaihdon jälkeen.

Pieniä murheita, ei sinällään mainitsemisen arvoista, toisin kuin armoton hyppyytys, johon törmäsin näppiksen hajottua. Kolme ja puoli kuukautta olin toimentanut töitä ja alkanut pitää Apple keyboardin erilaisesta näppäintuntumasta, kun kesken nakutuksen D-nappi petti. Ensin se tuntui myötäävän oudosti, sitten session mittaan nousi puoliksi pystyyn, kun ilmeisesti painoin vähän reunalle. Noh, oletin saavani sen takaisin paikalleen, mutta kävi ilmi, että yksi kiinnikkeistä oli haljennut kahtia ja pala lähtenyt irti.

Rihkamavehkeiden kanssa tuollainen olisi jopa odotettua, mutta tässä tapauksessa oletin kyse olevan maanantaikappaleesta. Kiroilin sitä, että tuo sattui keskiviikkoiltana ennen helatorstaita, kun oli kiireellisiä töitä eikä uutta näppistä saisi helpolla ennen perjantaita. Hyväkäs luulin, että 12 kuukauden takuu kattaa tuollaisen vian, jos näppis pettää normihommissa alle neljän kuukauden käytön jälkeen.

Jos olisin tiennyt perjantaina takuurumbaa käynnistäessä, paljonko se syö aikaa ja hermoja – ja etenkin kuinka laiha on tulos – olisin suosiolla lähtenyt ostamaan jonkin muun firman kuin Applen näppistä. Nyt soittelin ostopaikkaan, seuraavaksi Applen tukeen ja sitten lähimpään huoltopaikkaan Mac People Storeen ennen kuin lähdin kiikuttamaan näppistä katsottavaksi. Se otettiin vastaan, luvattiin tarkistaa ja ilmoittaa alkuviikosta asian etenemisestä.

Urakkani oli kesken, yhä sinisilmäisenä kävin ostamassa tilalle vastaavan näppiksen mutta langallisena versiona. Olihan se kätevämpi jatkaa samanlaisella kuin totutella taas erilaiseen. Se kelpaisi minulle mainiosti, jos voisin luottaa sen kestävän käyttöä.

Maanantaina tuli tekstari, ettei takuu kata vikaa, laite on noudettavissa pois. Soittelin jälleen Applen tukeen, jossa siirrettiin vastaajalta toiselle 25 minuutin mittaisen puhelun aikana ja vastauksena oli, että huollossa oli löydetty merkkejä kovasta kohtelusta, johon vedottiin vian syynä. No, lähdin katsomaan huoltopaikkaan, oliko näppistä sillä välin kohdeltu rumasti todisteeksi. Sen verran väitteessä oli siteeksi totuutta, että A-napissa näkyi naarmuuntumista, mutten käsitä millä ilveellä voisi konstruoida tilanteen, että se olisi liittynyt D:n irtoamiseen kiinnikkeistään, kun A oli pysynyt kiinni ja välissä myös S oli ehjä.

Tilanne on siis umpikuja mallia juupas eipäs. Itse tiedän vehkeen hajonneen tavallisessa käytössä, pulja väittää vian johtuvan käyttäjän virheestä. Soittelin vielä uudestaan Applen eri portaisiin, jos jostain löytäisi järjen äänen. Kyse ei ollut enää siitä muutaman kympin romusta, jonka jätin huoltopaikkaan, koska rikkinäisenä en tee sillä mitään. Eri tahoilla tulee nyökyttelyä tai myöntelyä, että pitäisihän näppiksen kirjoittamista kestää pitempään, huoltopaikan sällitkin ihmettelivät väitettä, ettei mene takuun piikkiin. Kukaan ei ottanut vastuuta päätöksestä, mutta kun tällainen päätös oli tehty, sille ei kuulemma voi enää mitään.

Olen sitä mieltä, että jos "12 kk:n takuu" ei kata tuollaista vikaa, en todellakaan aio luottaa vastedes Applen tuotteisiin saati takuisiin. Otti niin lujasti pattiin, että pidin kansalaisvelvollisuutena raportoida kohtelusta, jota pidin tökerönä ja vääränä. Jos arvon virmaa ei kiinnostanut käyttäjän murhe, vaan linjana on pompotella parhaan mukaan, tulkoon se purettua ensin tänne.

Minähän en pysty kovin helposti todistamaan, että vika aiheutui normaalista käytöstä, kun en nakutussessioitani ole kuvannut, eli olisi ajanhukkaa tapella tuosta yhdestä kapineesta. Sen sijaan saamani kohtelu vei pulman periaatteelliselle tasolle. Jos takuusta pitää luistella tuollaisen vian kohdalla, viite on vahva, että tuote on käyttöä kestämätöntä rihkamaa, joka on edullisempaa korvata uudella kuin pitää käyttökunnossa edes takuuajan vertaa – tässä tapauksessa edes alle kolmasosaa takuuajasta.

Pakkohan tästä on vielä virallinenkin valitus tehdä, ihan siinä hengessä, että jos tällaisia kertyy jatkuvasti, joutuu kai tuosta asiakkaan halveksunnasta joskus vastaamaan tavalla tai toisella. Paskan myivät.

Tapaninpäiväpatle

Sain joulun aikana voittopuolisesti itse valita mitä kuuntelin, eivät päässeet imelimmät tai kuluneimmat sesongin laulut kiusaamaan. Sen sijaan on herännyt etäinen kaipaus brittiläisperinteiden säväyttäviin klassikoihin, Christmas Carols kai kulkee kattonimenä, eritoten nuorten hörökorvien kuorossa laulamana. Kai siinä ristiriitakin viehättää, kun riviin tällätään nuoria julliaisia, joista irtoaa enkelimäisen komia ääni.

Pääsin testaamaan pari viikkoa sitten englantilaiseen vaihtoehtomuusikkoon teoriaa, että näiden poikakuorojen perinne jättää jälkensä sikäläisiin koululaisiin ja heijastuu edelleen ajoittain heidän rocksarallakin tekemistään tuotoksista. Kimmokkeen antoi Jona Lewien Stop the Cavalry, missä vaikutteet ovat tahallisia ja ilmeisiä. Ei tuo herra inttänyt vastaan, itsekin oli koulussa kuorolauluun joutunut perehtymään.

Mut yksi näistä lempilauluista on God Rest Ye Merry Gentleman, josta ajattelin pistää huvikseni tänne kahakan eli battlen. Jos joku eksyy tänne ja jaksaa kuunnella, niin mikä versio soinnahtaa parhaiten korvaan: Enkelikuoro, Jethro Tullin taiteilu vai Mr. Beanin mestaroima jatsahtava versio?

Ropellitorttu™ haisee gastrojoululta

Sinkkujouluun voi hakea vaihtelua ja sisältöä seikkailuista perinneruokien uusien kiehtovien sovellusten parissa. Kokeneesta ruoanlaittajasta voi tuntua hitusen työläältä ja tylsältä valmistaa vuodesta toiseen samoilla perusresepteillä kinkkua, joulutorttuja, piparkakkuja ja muita Aatamin nimipäivän aikuiseen ohjelmaan kuuluvia syötäviä, eikä niitä helppoa ole laitella yhden hengen annoksina. Miksemme siis kohtuullistaisi panostusta ja yhdistelisi kekseliäästi perusvalikoimaa?

Seuraavalla joulukuvaelmalla kartoitamme oman retkemme, jonka kustannukset ovat useimpien gourmandien rahapussin ulottuvilla, sillä perusaineksemme vaativat tällä kertaa joko noin kolme euroa tai 20 pantillista tölkkiä (tyhjiä) sekä Plussa-kortin, seuraavasti eriteltynä:

– 2 kpl kinkkupitsoja (Saarioisten malli K-tarjouksessa à 0,95 euroa)
– 1 tlk ketsuppia (kilo Euroshopperia 0,99 euroa)
[Täysin vapaaehtoisina lisukkeina käytimme piparimuotteja, veistä, tabascoa, uunia, grana padanoa, kameraa ja chipotletahnaa. Yhtään elävää kinkkua ei loukattu, satutettu saati tapettu kuvauksissa tai niitä varten.]

Mainittakoon että kauppa saattaa olla jouluksi jo sulkeutunut, jolloin vastaavat ainekset saattavat vaatia hiukan lisäpanostusta lähimmällä avoimella huoltoasemalla.

1. Eilinen saalistusretki harvojen tuntemille kinkkuapajille oli menestys.


2. Menestys oli niin laajamittainen, että itse juhla-aterian valmistus päätettiin yksimielisesti lykätä aattopäivälle, jotta alkukeittoon sai keskittyä rauhassa. Uusi päivä valkeni kirkkaampana.


3. Valmisteleviin puuhiin kuului hakea ratkaisu kysymykseen, jota johtavat ydinfyysikotkin aprikoivat: syntyykö pyöreästä pitsasta ropelli? Harjoituskappaleena pitsan hienostunut pyöreä tarjoilualusta.


4. Ropellitortun™ sielu ja sydän on tietysti hillosilmä, aineksena mitä mehevin tomaattiketsuppi. Siinä ei sovi pihistellä! Tässä seikkaileva kokki voi hakea uusia elämyksiä, kuten ainestemme saloihin ennenkin perehtynyt chefimme teki chipotlen ja tabascon taianomaisilla sävyillä.


5. Kenties koko suururakan kiperin vaihe on lopullinen ropellin muotoilu, sillä kertaalleen paistetun torttupohjamme reunat ovat herkät murtumaan.


6. Aloittelevaa herkkusuuta voi hiukan masentaa tämmöinen pikkutarkka näperrys, että päälle veistellään viiluina parmesaaninomaista juustoa, mutta hyvin pärjää ilmankin, joten rohkeasti vain kokeilemaan!


7. Eikä juhla-ateria tunnu täydelliseltä ilman jälkiruokaa, mihin tehtävään varasimme toisen pitsan ja piparkakkumuotteja.


8. Pitsapipareja loihtiessa voi maksimoida ajankäyttöä laittamalla ropellitortun™ uuniin, joka on hyvä lämmittää kuumaksi, jotta lopputulos on maistuva. Tässä huumaavat tuoksut valtaavat jo keittiön, kun höyryävä torttu nostetaan hellävaroen pöydälle.


9. Pääruoka on aseteltu kauniisti tarjolle. Kuvaan sisältyy arvoitus! Mikä kohta on niin sanotusti lavastusta? (Vastaus viimeisessä kuvassa.)


10. Seikkailumme joulun gastronomisilla laitumilla lähestyy loppuaan, sillä puolessa tunnissa jälkiruokamme on paahtunut ruskehtavan rapeaksi. Kutsumme näitä addiktoivia namipaloja herkkusuiden piirissä leikillisesti nimellä pizparit™.




11. Vastaus arvoitukseen! Ei rommiviinaa oikeasti kulunut kuutta seitsemäsosaa pullosta, vaan pöydälle oli vaihdettu kastiketarkoituksiin käytetyn pullon jäysteet. Tästä on helppo havaita, että toinen pullo on yhä täysi. Sivuhuomiona lisättäköön, että taustalla häämöttävän eteläafrikkalaisen viinin kanssa on syytä olla varovainen, jottei tule kumalaan.

Onnea matkaan seikkaileville joulukulinaristeille, jotka syttyvät ainutlaatuisen herkullisista luomuksistamme ja intoutuvat tekemään niiden johdattamana omia taikojaan joulukeittiöissään!

Hauskaa jiitä ja ponnellista uuveetä!

Jälkihuomio: Tekijänoikeussyistä mainittakoon, että suunnitteluvaiheessa nimen Ropellitorttu™ lausui ideointia Poppi-Hessun keralla siivittänyt Marko, kun taas Pizpareihin™ antoi perusidean Jokke. Samainen idea on myös jo imetty kuiviin Naamatussa, mistä pahoittelut, jos joku on kuvasarjan ehtinyt nähdä.

Soma sateessa

Kuuntelin äsken toisaalla linkattua klassikkoa, jonka kuulee paljon useammin suomalaisena käännöksenä. Hieno on alkuperäinen, mutta millään ei pääse eroon Fredin painamista kohtuuttoman syvistä urista päänupissa.

Noh, väliäkö hällä, ei voi sitäkään moittia. Tässä silti synttäripäivää tänään viettävä Petula Clark ja Beautiful in the Rain. Naisista kun ei saa ikiä ikinä mainita, niin kerrottakaan vain että täytti hän enemmän kuin 76 vuotta, mutta kuitenkin vähemmän kuin 78. Jos wikipediaan on luottaminen.



En jaksa linkkailla siihen suomiversioon, kai siitä on korvat ruvella tähän mennessä jokahittellä. Sen sijaan on sanottava, että kun vain ehtisi kurkkia, täällä olisi lisää sunnuntain klassikoita.

Kulkijan vaimo

Pari viikkoa mennyt harvinaisen tiiviiseen tahtiin urakoidessa. Vielä pitää koettaa, jos saisi puolikkaan sarjakuvan kuntoon aamupäivällä, jotta sitten voisi ottaa vapaata yhden visailutuokion verran. Kesällä joukkueemme sai taas pari lahjakorttia, jotka on tavattu juhlavin seremonioin vaihtaa nautintoaineisiin, ehkä niistä pari mukia piisaa per naama. Samalla voi kamppailla suurvisan parissa. Ansaitsevatkohan sen voittajat arvonimen suurvisiiri?

Jou, ei kerinnyt ihmeempiä miettimään sunnuntaiklassikon suhteen, joten tuikkaan vain tänne vanhan suosikin, josta olen nautiskellut muutaman kerran tällä viikolla. J. J. Cale oli tasapainottava ja tyyntä auvoa tuottava sankari teiniminälleni silloinkin, kun eniten kiinnostivat 70-luvun nuorison katalasti villinnyt punk sekä toisaalta edellisen sukupolven 50-luvulla sekoittanut rock'n'roll. Punkissa sytyttivät englantilaiset ja suomalaiset aktiivit, osin amerikkalaisetkin uusaaltoilijat. Rokänrollissa taas enemmän alkuperäiset vanhat tekijät kuin tuoreet tötterötukat, vaikka ainakin Teddy & the Tigersilta, Matchboxilta ja erityisesti Stray Catsilta irtosi valoisia hetkiä. (Olihan niitä muitakin Whirlwindejä ynnä Pole ja Blue Catseja.)

Takaisin asiaan, J. J. Calen neljä ekaa olivat voittopuolisesti tuttuja, varsinkin Troubadour (1976). Sitten piti ostaa "5" (1979), joka yllytti runsaaseen soittoon täyteläisellä panoksellaan. Jostain syystä Shades (1981) meni aika lailla ohi, vaikka Gitanes-askia muistuttanut kansi miellytti. Nuoren muka-aikuisen nokkavaan tyyliin vähättelin sitten seuraavaa Grasshopperia (1982), kun sitä joku opiskelupiirien tuttava kehuskeli.

Se nousi vasta vuosia myöhemmin suosikiksi, erityisesti kahden loistokappaleen ansiosta, joita lähipiiristä terhennettiin. Downtown LA ällistytti joltain kokoelmakasetilta kuunneltuna helmenä, iättömän ja ajattoman kulkevaa musiikkia. Sitten huiluun nuorempana perehtynyt Turun toveri oli edennyt akustisen kitaran kanssa vaiheeseen, jossa soitteli hienoja limputuksia levyiltään. Yksi mieleen jäänyt oli Paul Simonin (& Garfunkelin, levynkannen mukaan) Anji.

Se tällä viikolla voimasoittoon palannut makupala oli toistuvasti Grasshopperilta pyöräytetty hauska pikku laulelma Drifter's Wife, jota piti laulaa myös mukana aikoinaan. Jälleen muotoutuu kuin itsestään suussa "rolled it out, rolled it in, here we go down the road again…"

Huvittavaa, noille suosikeille näkyy olevan yhteistä, ettei videossa ole paljon katsottavaa, enkä sieltä yhtään kaipaakaan lisä-ärsykkeitä. Jeejee Cale on mulle nykyään takuutavaraa, aina tulee notkeampi olo, jos huomaa laittaa hänen levyjään soimaan. Teemalta on pyörähtänyt joitakin kertoja mainio dokumentti hänestä, olikohan se Back to Tulsa.

Niin joo, menneen sunnuntain klassikoita on täällä.

Sunday classic kicks the gong

Onko sen klassikompaa olemassakaan kuin Hoagy Carmichael. Viime vuosisadan alkupuoliskon (and then some) mestarissäveltäjän moni voi muistaa elokuvasta Kirjava satama (To Have And Have Not, USA 1944), jossa hän on kapakkipianistina ja esittää pari kappalettaan, muun muassa syntisen tarinan Hong Kongiin juuttuneesta miekkosesta, joka on unohtunut oopiumin pauloihin ('kicking the gong' kuulemma tarkoittaa sitä), mutta yrittää koota rahaa pianoa pumppaamalla saadakseen lipun takaisin San Franciscoon.

Itse olen juuttunut kuuntelemaan aiheesta Jerry Lee Lewisin versiota, näköjään marraskuulta 1963, jonka veli tuikkasi kokoelmakasetille ja ojensi mulle noin 25 vuotta sitten. Se on soinut kymmeniä kertoja tälläkin vuosituhannella, vaikka muuten kasettien pyöritys on peräti vähäistä. Tätä onnen päivää, kun samainen esitys löytyi juutuubilta:



Kuten olemme poikani kummisedän kanssa usein ihailleet, pianokomppi kulkee kuin tauti ja onhan Jerry Lee laulajanakin ainutlaatuinen.

Ennestään tunsin hienona Georgie Famen & Annie Rossin version Hong Kong Bluesista, taisi olla 1980-luvun satoa eikä siitä näkynyt linkkiä, mutta hiukan samalla otteella klassikon tulkitsi myös George Harrison. Muiden lukuisten esittäjien joukosta tarttui silmään Santana.

Liekö silti heistä alkuperäisen esittäjän voittajaksi, tunnelma on Hoaglandilla eli herra Automikolla kohdillaan. Hänen kuuluisimpiin sävellyksiinsä kuuluvat myös Georgia on My Mind, Stardust, Heart and Soul, Ole Buttermilk Sky sekä korvamadokseni onnellisesti jäänyt (Up a) Lazy River.

Mielenjohteita pitää aina mainita, olkoon triviatangentti tällä kertaa, että Ian Fleming kuvasi sankariaan James Bondia (jonka nimen tempaisi lintukirjan The Birds of the West Indies tekijästä) ulkonäöltään Hoagy Carmichaelia muistuttavaksi. Mitäs, komea mies, kuten tuo wikisivulta källitty nuoruudenkuva ylhäällä kertonee.

Lisää klassikoita on perinteisesti täällä.

You make a dead man cumm… bayaaa

Sunnuntaiklassikon hengessä palaan Rollareiden läpituttuun hittiin Start Me Up, josta Turun toveri lähetti uusioversiolinkkivinkin. Harva on onnistuneesti muokannut omakseen Rolling Stonesin tuotantoa, mutta kansanmiehiltä the Folksmeniltä se käy, sillä he löysivät raikkaan ja omaperäisen näkökulman.



Eiköhän se ollut viikko sitten sunnuntaina, kun tämän 60-lukulaisen folkin henkeen esiintyvän kolmikon historia kerrattiin televisiossa elokuvassa Hei me folkataan! (A Mighty Wind, USA, 2003). Linkin takana wikipedia kertoo tärkeimmän, trioon kuitenkin kuuluvat samaiset Christopher Guest, Michael McKean ja Harry Shearer kuin vielä kuuluisampaan hevidinosaurukseen Spinal Tap. He pyrkivät parhaansa mukaan säveltämään, sanoittamaan, soittamaan ja laulamaan itse kappaleensa, vaikka välillä siis näköjään covereitakin vetävät. Tekemisen meininkiä.

Tuo esitys Start Me Up ei ole elokuvassa, vaikka soundtrackille olikin otettu mukaan. Silläpä se oli kiertänyt korvani kaukaa tähän syksyyn saakka. Muiden lassikoi tälle söntaakille.