Salaiset sopimukset

Otsikko ei kuulosta jostain syystä yhtä retevältä kuin älpeen nimi.

I choose to steal what you choose to show
And you know I will not apologize
You're mine for the taking
I'm making a career of evil
…
I'd like your blue eyed horseshoe
I'd like your emerald horny toad
I'd like to do it to your daughter on a dirt road

Mulla oli ennen pnuk-aikoja vain muutama heviin vivahtava suosikkialbumi: Purplen Machine Head, Zeppeliinin nelonen, iRon Butterflyn In-A-Gadda-Da-Vida tai ehkä pikemmin Best of -kokoelmakasetti… jopa Status Quon Golden Hour II kuulosti sellaiselta… ja sitten ikisuosikkina pysynyt Blue Öyster Cultin Secret Treaties (1974).

Nyt se tuottaa taas omituisia riemuja. Heviltä ei kuulosta lainkaan, mutta Sandy Pearlman on tuottanut harvinaisen ilmavat ja runsaat soundit, jokainen soitin erottuu omanaan. Yllättävän jatsahtavasti ja tarkasti rummuttava Albert Bouchard kuulostaa paikoin hyvin paljon samalta kuin Aku Syrjä, jonka soittoon hurmaannuin talvella Provinssi -85 -dokumentin nähdessäni. En tiä, mahtaisiko suomen-ringo olla itse samaa mieltä. Yhteyksiä olisi helppo hakea myös Ian Paicen timangintarkkaan ja nopeaan sytkytykseen, joka vie kappaleita vielä kiivaammin kuin Ritchie Blackmoren tiluttelu.

Olisikohan tämä älpee ollut taustalla, että Clash päästi Pearlmanin tuottamaan kakkosalbuminsa Give 'Em Enough Rope? Jotain samaa on siinä, miten rotevat rytänbluusriffeihin tukeutuvat kitarat kuljettavat kappaleita… vaikka antavat sitten tilaa paikoin korneille koskettimille sekä progen suuntaan hakeutuville kitarasooloille.

Hupaisaa, että yllä lainatun Career of Evilin sanat, jotka haiskahtavat machon seksistisiltä, ovat Patti Smithin kirjoittamat.

Myöhemmin vastaaviin hevahtaviin suosikkilevyihin liittyivät ainakin Thin Lizzyn Live And Dangerous, Rainbow'n Rising, Motörheadin Ace Of Spades ja se Metallican musta levy. Näistä ensimmäinen taitaisi olla tänään Tampereella, rummuissa Brian Downey ja kitarassa Scott Gorham. Säästelen keikkakuunteluintoa huomiselle, jolloin Tammelantorin laitapaarissa soittaa puolikas Nightingales eli Marko ja Pasi kitaroissa (tietääkseni) sekä Setä Mäxi rummuissa. Kenties vielä neiti Kopteri elikkäs Heli taustoja laulamassa?

Mikko ja Martti Syrjän äidille Kirsi Kunnaksella (Kunnaalle?) olisin eilen toivottanut kernaasti hyvää nimipäivää, jolsen olisi myöhästynyt näin harmittavasti.

Näytteet levyltä kuulostavat vähän tumpulta juutuubin kautta, mutta silti:

Flaming Telepaths

I'm after rebellion
I'll settle for lies…

Career Of Evil

Nykyisen, kaiken alleen junttaavan tuplapasarihevin aikakaudella tämä kuulostaa ihan jatsilta. Ei huoli kukaan omaan tyylilajiinsa, kuten ei tainnut tehdä ilmestymisaikanaankaan. Kaiholla muistelimme paarissa Cozy Powellia, joka esitteli kaksi bassorumpua silloin, kun niiden jytyyttämisellä pystyi erottumaan massasta muita etevämpänä. Ei niitä silti ollut tarvis joka kappaleeseen tunkea, eikä olisi ehkä kestänyt kuntokaan, kun kummassakin oli oma polkimensa.

Nyt kun tarkemmin kuunteli, eivät nuo rumpalit niin helkutin tarkkoja tai nopeita kunteja ehkä olleetkaan, mutta ennen oli joka tapauksessa kaikki paremmin ihan joka suhteessa.

Rokkineekereitä

Jou mama, taitaa olla terveellistä vaihtaa välillä näkökulmaa, mistä musiikkiharrasteluaan imehtelee. Kun Prospero innoitti pohtimaan nimenomaisesti naispuolisia artisteja, huomaan yksisilmäisyyteni samalla tavalla kuin taannoin kirjailijoiden suhteen (siitä polkkasin helmikuussa 2007). Rockissa on toki ollut vallalla erityisen mieskeskeinen arvomaailma, liikeideologia ja selkääntaputtelun hurma, mutta eihän se minua estä katsomasta avoimemmin, jos vain naiset pääsevät tekemään ja tuomaan ulottuvilleni levyjä omista lähtökohdistaan. Se ei ole mitenkään itsestään selvää, kuten ei ole kyllä miestenkään kohdalla.

(Hoi! Sivuhuomiona, äsken sarjassa Smallville soi tovin taustamusiikkina HIMin versio Wicked Gamesta, ellen väärin kuullut.)

Esimerkkinä, olen alkuvuoden aikana lainannut melkoisen pinon erilaisia artistien ja bändien elämäkertoja tai uran kertauksia: Fleetwood Mac, Eddie Cochran, Gene Vincent, Eläkeläiset, 22 Pistepirkko, Lemmy, Kinks, Who, Patti Smith, CCR, Marvin Gaye, Otis Redding, Django Reinhardt, Ian Dury, Elvis Costello, Big Star, Morrissey/Marr, Procol Harum, Stevie Ray Vaughan ja mitähän vielä. Moni on ollut mielenkiintoinen, lähes kaikki olen lukenut huolella lävitse. Vuoroaan odottavat tuossa vielä Byrds (Timeless Flight), Louis Jordan, Taj Mahal (omaelämäkerta), Paul Weller ja Brian Wilson (Catch A Wave).

Naisia pääosissa on ollut hyvin vähän, vain Patti Smith sekä Fleetwood Macin myöhemmän laitoksen merkkitekijät Christine McVie ja Stevie Nicks. Kaiken huipuksi ainoa kesken jäänyt kirja oli juuri tuo Patti-opus "Rock'n'roll nigger", ei siksi ettei artisti kiinnosta, vaan koska äitelä fanitus ja tekotaiteelliselta haiskahtanut vinkkeli uuvuttivat. Voisin kuvitella, että tuollainen vinoutuma syntyy helpommin naisartistin kohdalla – moljotetaan kuin sirkuseläintä, vaikka siinä kiinnostavimmassa asiassa eli tuotannossa olisi yltäkyllin juurta kirjan sisällöksi. Myös Costellosta, Morrisseystä ja Procol Harumista kertovissa kirjoissa paikoin kiusasi fanivinkkeli, koska kohde kiinnosti minua enemmän kuin kirjoittaja, mutta yhtä imelää oloa ei tullut.

Vastaavat pulmat eivät häirinneet valkoihoisten miesten mustista tai romanitaiteilija Djangosta kirjoittamissa kirjoissa, päinvastoin niistä on irronnut kiinnostavaa vinkkeliä minulle hyvin outoon maailmaan. Pääosin ellei täysin teosten kirjoittajat taitavat olla kalpeanaamaisia miehiä. Kiinalaistaustaisen Ben Fong-Torresin artikkelikokoelman Not Fade Away (tunnetuin lähde Rolling Stone) luin kyllä myös, siinä oli ansiokkaasti esitelty kaikenlaisia miehiä ja naisia.

Ompi tietysti syytä kysyä, valikoinko huonosti ja yksisilmäisesti. Sitäkin vikaa takuulla on, sillä luulen ainakin mustista naisartisteista löytyvän kiinnostavia kirjoja jazz- ja soul-puolelta, mutta huomattavasti suppeampaa tarjonta taitaa silti olla a) miesartisteihin verrattuna, ja b) muiden kuin valkoisten miesten kirjoittamana. Täytyypä katsoa ensi kerralla Metsossa sillä silmällä.

Luulisin etten ole kovin hanakasti hyljeksimässä sen paremmin naisten tekemää musiikkia kuin siitä kertovia kirjojakaan, mutta sensaatiohakuisia tai kiiltokuvia sommittelevia opuksia ei kauheasti jaksa selailla. Jos asiallisella otteella tehtyihin kirjoihin törmäisin, niin varmasti kiinnostaisivat esimerkiksi Diana Ross, Janis Joplin, Annie Lennox, Joni Mitchell, k.d. lang, Aretha Franklin, Billie Holiday, Poly Styrene, Gaye Advert, Bonnie Raitt, Tina Turner, Eva Dahlgren, ABBA, Kate Bush, Debbie Harry, Chrissie Hynde ja moni muu. Nuo eivät ole tärkeys- tai kiinnostusjärjestyksessä.

Pahoittelut otsikosta, en oikeastaan tiedä ketä se loukkaa, mutta varmasti jotakuta. Ja omaa kapeaa näköalaani minä tässä eniten ihmettelen, en yritä sälyttää sitä muiden niskoille. Vaikka luulee harrastavansa musiikkia siitä lähtökohdasta, mikä sattuu korvaa miellyttämään, eikä valkkaamalla ihonvärin tai sukupuolen mukaan, niin ehkäpä kuuluisi suorastaan emansipoitua. Heh.

Constant Pylkkerö Craving Aikaan

Hoo, olen ottanut pari päivää huolellisen rennosti: nukkunut silloin kun nukuttaa, katsellut pari elokuvaa pois tieltä (esimerkiksi Martin Ritt: Hud – Lännen kapinallinen, USA 1962, Paul Newman reteilee nokkana), kuunnellut runsaasti musiikkia (Ian Dury, Jam, Costello, Louis Jordan, Talking Heads, Robert Johnson) ja pahimpaan janoon juonut pari kaliaakin.

Eilen ei jaksanut ruoanlaitto sytyttää, kunnes lähdin Plokistaniaa kiertämään ja törmäsin Pastanjauhajien lastuun, jossa kerrottiin espanjalaisesta tortillasta eli perunamunakkaasta, mihin oli innoituksen tarjoillut Polkkapossu. Tuumin ainesten suunnilleen kaapista löytyvän, tosin chorizon korvasin oululaisten tapaan pekonilla ja punasipulin perinteisellä keltasipulilla. Muutenkin vetelin puoliksi vaistolla, koska en jaksanut kirjata reseptiä ylös enkä koneella välissä alituiseen hypätä.

Olennaista oli kuitenkin se, että tulos oli maistuva, jopa siinä määrin, että otan uusinnan chorizon kanssa kunhan kerkiän. Olisikohan syntiä raastaa hiukan juustoa perunoiden päälle ennen munien kaatamista sekaan? Tai silputa joukkohon tomaatti? Kenties lisäykset ovat yksinkertaisesti liioittelua.

x x x x x

Tänään muistin viimein mennä katselemaan uusiksi Prosperon säväyttävää listaa naaraspuolisista naislaulajattarista, joka oli kukkea kokonaisuus ja herätti uteliaisuutta mahdollisilla kommenttien täydennyksillään. En ollut suinkaan ainoa, jota se oli innostanut, muun muassa kaikenlaista jänskää musiikkia harrastava hdcanis esitteli minulle tuntemattoman Karen Daltonin, jonka esityksiä oli nautinnollista tutkia juutuubilta.

Vielä jäi monia tutkimatta, sillä unohduin etsimään mitä pätkiä omilta suosikeilta löytyypi.

Joskus 80/90-taitteessa se taisi olla, kun aina yhtä laajalla haavilla löytöjä tekevä veli esitteli minulle k.d. langin. Mieleen tarttui heti doowophenkisen Take 6:n säestämänä esitetty Ridin' The Rails, valloittava ralli.

Take 6 with k.d. lang: Ridin' The Rails

Neidosta hurmaantuneen naisihmisen kanssa matkailimme sitten 1991 (vai -92?) Lontooseen, missä piti katsastaa tuoreeltaan Percy Adlonin elokuva Salmonberries, jossa kd oli pääosassa androgyyninä alaskalaisena. Outo leffa, tavallaan vangitseva silti ainakin isolta kankaalta. Samainen nainen perehtyi paremmin levyihin ja pääsi pari vuotta myöhemmin esittelemään mullen videolta langin Unplugged-esityksen, joka jysähti.

En tiedä millainen erikoismikki mahtaa olla käytössä, mutta langin tapa säädellä äänensä voimaa paitsi omilla palkeilla, myös viemällä kättä ojentamalla mikkiä kauemmas, on aika hurjaa. Erityisinä huippuhetkinä muistan 90-luvun alun hitin
Constant Craving (unplugged)
ja Roy Orbisonin tuotannosta melkein kuin omaksi vohkitun loistosuorituksen
Crying (unplugged)
joka kasvaa lopussa niin vahvaksi, että äsken joutui taas haukkomaan happea ja tippa tuli silmään. Jos useimpien artistien kohdalla kappaleen vetovoima menee esittäjän edelle, niin langin kohdalla joku alamittainenkin kappale on jaksanut viehättää.

Muita esityksiä, joissa naisäänet ovat säväyttäneet, haeskelin tällaisella satunnaisotannalla:

Beautiful South: Don't Marry Her (xxxx me)

Ella Fitzgerald with Louis Jordan & His Tympany Five: Baby, It's Cold Outside

Mary Coughlan: Whisky Didn't Kill The Pain

Sitten oli vielä turhankin usein jankkaamani Kirsty MacColl, jonka kolmella Tropical Brainstorm -albumin kappaleella viihdytin taas itseäni, alla olevista eka säväytti nyt eniten.

England 2 Columbia 0 (live)

In These Shoes?

Mambo de la Luna

Nämä nyt olivat vaan tämmöisiä, kovimpana juttuna pidin Prosperon listaa. Silti kansalaisvelvollisuuksiin olisin lisäämässä, että tuo piuhaton versio Cryingistä kuuluu nähdä edes kerran. Jos ei satu siitä pitämään, niin ollaan sitten eri mieltä. Täytyy jatkaa tutkimuksia ostoslistan pohjalta, sillä alku oli ainakin makoisa, myös PJ Harveyn Rid Of Me.

EDIT! Yksi täydennys vielä, unohdin aikaisemmin lykätä tuohon Aretha Franklinin väkevän suorituksen vuodelta 1964 (ennen kuin hänen etunimensä kääntyi muotoon Ahtera), joka säväytti eilen Teeman omituisessa ohjelmassa nimeltään Sex'n'Pop.

Aretha: Shoop Shoop Song

Betty Everettin hittiversiosta olen aina tykännyt, jopa Cher meni mukiin esittäessään tuon 80-luvulla, mutta taisin löytää uuden suosikkini eri vaihtoehdoista.

Jarruttavia uutisia

Juuri tulleita uutisia… breaking news… keskeytämme lähetyksen hetkeksi… olen jarruttanut lakia… I've been braking the law… oksoviidare

Sellainen olo, että on jäänyt kirjoittamatta viidestä kymmeneen polkkaa erilaisista hölmöyksistä, mihin olen sotkeutunut aina ehtiessäni tässä kesän aikana. Yritän kaivella näppistä kurittaen muistiani, koska kämpässä on nahkea ilma, eikä nukkumisestakaan mitään tulisi. Liian kosteaa ja lämmintä, en minä mikään orkidea ole.

Poppi-Hessu on kaveri, jolle on sattunut monenlaista, niin hyvää kuin pelottavaakin. Hölökohtaisista asioistaan en arvaa ja halua huudella, mutta olemme kohdanneet ja viestineet eri välilöissä, jolloin erityisen tyhmät vitsit, sanaleikit ja munansaannokset ovat olleet suosiossa. Viimeksi hän, viralliselta nimeltään tunnetusti Poppi-Heikki, muistaakseni arveli – en ole varma meneekö juonto oikein – että tärvätessään kaikki rahansa naisiin hän ansaitsee nimen Sippi-Heka.

Siitä on takuulla kuukausi, kun äidyimme kehittelemään Applelle monipuolisempaa tuote- ja palveluvalikoimaa erilaisten iMacien ja iPhonejen jatkeeksi. Pop-Hes kirjoitti niistä ansiokkaasti moposivuille, yritänpä löytää iLinkin. Täällä uutisarkistossa näkyy olevan, pvm:t 31.5.08 ja 1.6.08 (eli onhan siitä jo puolitoista kuukautta), otsikoilla "iSaatana mikä lukijakilpailu" ja "iVan totaalisen järjettömän surkeaa". Sain tuossa Pirkkalan Poppelien kohtaamisessa tekaistun kunnianimen Istuva Anssi. Siellä moposivuilla näkyy olevan paljon muutakin, ihan oikeasti hulvatonta.

Oli vähän kiirusta koko kesäkuun sitten kurssin kanssa, joka nyt on suoritettu ja todistus pokattu, tosin postiloorasta, koska olin hiukan estyneenä Turussa päätösjuhlien aikaan.

Mikä Turun-vierailu huutaisikin omaa polkkaansa, lähes kokonaan potentiaalin imperfektissä. Hämmentävä munansaannosaiheinen kokemus oli Ruisrockin jälkilöylyissä istuksia entisessä Portissa pitkähkö sunnuntai. Nimittäin sinne äkkäytyni paitsi tuttuja, myös tuntemattomia, joiden kanssa terassilla puhelaulanimme hyvin omituisia muistumia punkajoilta ja muutakin armeliaasti historian hämäriin jäänyttä, joka pulpahtani pintaan vain sopivalla lääkityksellä ja osuvalla tunkion pöyhimisellä.

Munansaannoksia en siis tähän pyri kaivamaan, mutta kun sitten sisätiloihin päässimme, pöytään istunivat virolainen shakkimestari ja turkulainen isäntänsä, jotka kunnostautunivat yllättävästi siten, että virolainen kertoni mehevimmät sananmuunnokset – siis suomeksi. Isäntänsä puolestaan lainanni joltain toisen pöydän hepulta kitaran, jolla säestäen hän esittäni Juice Leskisen noin kolmesataaminuuttisen (tarkemmin sanoen näköjään 16 min ja risat) Pieksämäen asemalla bluesin. Esitys lieni maanmainio, yllättynin kuinka paljon sanat viihdyttivät, sillä en ole jaksanut alkuperäistä kunnolla kuunnella kuin kerran tai kaksi vuosikymmeniä sitten.

Terassille tupsahtaneisiin lukeutuni muuan Mika, jota en ollut nähnyt ehkä kymmeneen vuoteen, mutta pari päivää aikaisemmin olin muistellut meidän häkellyttäviä kohtaamisiamme Tompereella. Shakkivitsit olivat avuttomimpina jääneet mieleen, esimerkiksi usein toistunut tokaisu saatuamme nappulat valmiusasemiin: "Sitten Aljechin!"

Tai kun hakaisin kirjastosta shakkiaiheisia teoksia, ihan amatööriasteesta Morphyn, Capablancan ja Eero Böökin pelitulkintojen kautta tuoreempaan tavaraan. Jollain kerralla piirsin paperiin lapsenomaisen kuvan laivasta ja kannattelin lappua oikealla kädellä ilmassa siirrellen peruskuvion starttia (E2–E4!) vasemmalla kädellä. Kun kaveri viimein ihmetteli, että mikäs nyt, kehuin lainanneeni teoksen "Shakki alusta pitäen".

Toisella kertaa taas kiersimme pubista Tammelantorin grillin kautta kämpilleni. Mika hoiti yöeväät, päätti panostaa mustaan ja tilasikin sitä varuiksi kaksi kiloa. Söimme jöötiä shakin äärellä, jolloin harvinaisesti valkoisilla liikkunut lähetti ahdistettiin nurkkaan, kun kaikki ruudut ympärillä muuttuivat mustiksi. Voin kertoa, ettei sellaista määrää hetkessä tempaista, mutta seuraavana päivänä lähdimme Turkuun ja otimme jäysteet (rontti kilo varmaan) mukaan. Ne kelpasivat tikkakisoissa komiasti veljeksille, jotka olivat jättäneet Mansesterin ja juuttuneet rannikolle.

Paljon väsynyttä, yllättävän tarttuvaa naurua syntyi näitä muistellessa ja uusia, vielä köpelömpiä sutjauksia veistellessä. Vaikuttavaa oli esimerkiksi hänen tapansa vastata kännykkään: "Rakastan rakastan, mutta lakkaa vinkumasta." Se johdatti ajatukset Syvän joen teemoihin, eikä käy kiistäminen, että totuuden kuulee humalaisen, lapsen tai Joensuusta.

Jostain syystä sellaistakin kysymystä toisteltiin, että mikä oli maailman ensimmäinen puhelinvastaus. Tietenkin: "Bellillä, Alexander Graham puhelimessa." Se siivitti monenlaisia pohdintoja, kuka oli soittaja vai Raija Belli, ja miten siinä tapauksessa Alexin olisi kannattanut vastata. Äh joo, kuten haukansilmäinen lukija ehkä arvaa, nämä eivät voi huvittaa kuin kirjoittajaa itseään sitten myöhemmin, jos haluaa palauttaa menneitä mieleensä.

Suurena hetkenä pitää kirjata vielä, että itse potentiaalin imperfektin isäkin ilmaantui monipäisenä paikalle.

* * *

Ruisrock meinasi luiskahtaa hitusen viihteen puolelle, sillä matkanjärjestäjän kanssa valmistauduimme huolella. Pe-iltana notkuimme alustavasti puistossa ja paarissa, sitten la-aamuna piipahdimme Ale-paarin terassilla ja pitkärivattomassa ennen kuin bussi lähti noin kypältä. Eväänäni oli klassikko "iso gee", siis tappi hedelmöivää väkevää viiniä, joka alkoi nopeasti suorittaa kostoaan juhla-alueelle päästyä.

Mainioina hetkinä jäivät silti mieleen tiikeritoverin kohtaaminen, naispuolisen matkakumppanin liittyminen pienryhmäämme ja soittopuolelta ainakin pääkohteemme Kari Peitsamon Skootteri, kaljapöytään moukevaa tunnelmaa luonut Plutonium 74 (vai mikä se numero on) sekä Flogging Molly, joka toi lieviä muistumia vanhasta Poguesista. Tuon Poguesin suhteen tiikeritoveri oli varhaisherännäisiä, osti eka älpeen melko tuoreeltaan ja hankkiutui vieläpä Kårenille katsomaan bändiä. Yhä kismittää, etten ollut paikalla, se oli tiettävästi hurjaa menoa… varmaankin 1984 lopulla tai alkuvuonna 1985.

Paljon jäi näkemättäkin, turnauskestävyys ja into eivät pysyneet ylimmillään, kun huvitti ennemmin hakea näkemystä parin euron pantilla siunatun mukin pohjalta. Ja juu ei, erinäisiä paikalla olleita blogituttavia en tiedä nähneeni, vaikka Kervån kanssa vaihdoin sentään ehkä kymmenen sanaa puhelimessa ja hänen raportistaan totesin meidän kuunnelleen joitakin samojakin bändejä.

Lähtiessä bussimme oli luistanut parkkipaikalta hittoon, joten siirryimme paikallisella yleisömuilutuksella (katse vasempaan päin) keskustaan ja kuulemma Paita-Ressu Redfordin omistamaan ökypaariin, olikohan se harhaanjohtavalta nimeltään Rento. Siellä väliin kohmettunut festihenki alkoi kohota, erityisesti koska juuri matkabussille lähtöä kaavaillessamme ovelle hyökkäsi paikallistoveri, joka uhkasi olla pahoillaan, jos saman tien katoan. Vakuutteli, että voi vaikka heittää mut autolla seuraavana päivänä kotiin.

Enhän minä niin halpaan mennyt, että olisin luullut hänen ajokunnossa olevan seuraavana päivänä, mutta silti jouduin "jäämään". Mistä palaamme luupin alkuun ja sunnuntaihin ex-Portissa. Mainittakoon vielä, että tuossa vihreässä lipussa kehotetaan säilyttämään se huolellisesti, kun taas bussitiketin ei nähtävästi ollut niin väliä.

Tyypillistä toimintaa, että tuo hentoinen valkoinen paperilipare on suorastaan M niinku Mint -kunnossa (ainakin NM), mutta vihreä tuskin edes VG –.

Tää on riljantti!

Harkitsin vakavasti polkkaamisen lopettamista, että voisin lopettaa huipulla. Nimittäin nyt olen niin pullistunut kehusanoista, että jouduin laittamaan päälle järeätekoiset suojahaalarit, jotten posahtaisi ympäri seiniä. Mrs Morbidi tarjoili minulle tällaisen kunniamerkin:

Tuohan ilmestyy, ennen kuin kissa on ehtinyt briljanttia ääneen sanoa, kainaloon sinne kelvottomuuden ja virheellisyyden sekaan. Vai olinkos edes muistanut laittaa virheellisyyttä terhentävää bloginappia sinne? Jossain polkassa se on ainakin julkaistu.

Lupaan miettiä kelle tuota voisi edelleen ojennella.

* * * * *

Virheellisyydestä juontuu mieleeni, että olin niin sanotusti vanhoissa hyvissä, kun raapustelin edellistä polkkaa Ian Duryn Clever Bastardsia kiitellen. Lukija voi jokseenkin varmasti uumoilla, että arvostelukykyäni on kemiallisesti* kohennettu, jos yksisilmäisen liikuttuneena kiittelen ja kehun jotain alaviitettä kulttuuritarjonnan historiassa. Tottahan toki innostun suurestikin joistakin elämyksistä, vaikken olisi edes kaljapullon varjoa nähnyt, mutta into tilittää niistä tänne kasvaa jyrkästi nousevalla käyrällä kekkuliin tullessa, kunnes lerpahtaa kirjoituskyvyn huvetessa.

Mutta siitä virheellisyydestä, tavailin niitä sanoja rasittavasti myös kavereille paarissa, jolloin päähän jäi jäytämään, että jokin niissä menee pieleen.

Aloituksen riimipari viehätti aikoinaan kovakorvaista opiskelijaminääni:
Noel Coward was a charmer
As a writer he was drama

Tarkemmin katsoen se vaan ei tunnu todennäköiseltä ratkaisulta niin taitavalle sananikkarille kuin Ian Dury, sillä pari riviä myöhemmin hän riimittää erityisen ovelan "pyjamas"-sanan perään "dramas". Niinpä toisessa netin tarjoamassa versiossa oleva "As a writer he was brahma" vaikutti paljon uskottavammalta. Hassua, että muutkin ovat menneet samaan halpaan.

Lainasin kirjastosta mainion tuplakokoelman Reasons To Be Cheerful, joka vahvisti epäilyn. Korjaan siis edellistä polkkaa. Vaihtoehtolyriikoissa oli "splittemness" muodossa "splitting-em-ness", joka saattaa myös olla järkevämpi. Sitä en taida korjata, kun lipsautin sanan jo otsikkoon.

Tuolta tuplalta löytyi myös liikuttava kertomus myymälävarkaasta, joka ahneuksissaan onnistuneen iholehden kähveltämisen jälkeen yrittää toistaa temppunsa ja on joutua poliisin kouriin. Juutuubilta Razzle In My Pocket, alkujaan Sex & Drugs & Rock'n'Rollin b-poski.

Ja lyriikat kans (siis Ian Dury), sama lähde kuin korjailuun käyttämäni.

In my yellow jersey, I went out on the nick.
South Street Romford, shopping arcade
Got a Razzle magazine, I never paid
Inside my jacket and away double quick.
Good sense told me, once was enough
But I had a cocky eye on more of this stuff
With the Razzle in my pocket, back to have another peek

Instead of being sneaky I strolled inside,
I put my thieving hand on something rude
I walked right out with a silhouette of nudes
'Hold on sonny' said a voice at my side
'I think you've taken one of my books'
Passers by gave me dirty looks
'Not me mister' I bravely lied

We stopped by the window of a jeweller's shop
'If it's money for your lunch, I'd have given you a loan
Have you got any form, were you on your own?
Round to the station and we'll tell the cops'
'I'm ever so ashamed, it was wicked and rash
Here's the book back, and here's the cash
I never stole before, I promise I'll stop'

'Crime doesn't pay, you've got honest eyes
If we go to the law another thief is born
And I'll get the book back, creased and torn
So return what you've taken and apologise'
I gave him back his nudie book
I said I was sorry, I slung my hook
With the Razzle in my pocket as the second prize

Olen edennyt tutkimuksissa seuraavaksi Elvis Costellon musiikkia käsittelevään kirjaan Brian Hinton: Let Them All Talk. Kiinnostavasti risteävät herrojen tiet, erikseen voisi vielä kiitellä, että Duryn bändi The Blockheads ja Costellon The Attractions ovat kumpikin alansa ja ajankohtansa huippuja, loistokautensa osuen 70-luvun lopulta 80-luvun alkupuoliskolle, tukikohtana ainakin alkuun Lontoo ja Stiff Records ("If it ain't Stiff, it ain't worth a fuck"). Erittäin tiukka ja luova rytmiryhmä kummassakin: Norman Watt-Roy (bs) ja Charley Charles (dr) sekä Bruce (bs) ja Pete Thomas (dr), jotka eivät sivumennen ole sukua keskenään.

Kas, näkyyhän niitä latiiveja ja jopa supersellaisia irtoavan ihan kaffeenkin voimalla.

* Täsmennettäköön varuiksi, että lääkkeitä ja huumehia en tapaa käyttää. Kyllä syynä yleensä on joko tissuttelu, herkuttelevien jätkämiesten kokous, hönöttely tai pitkäksi venyneet jatkot.

Little splittemness

Täydennystä eiliseen sen verran, että Ian Dury & The Blockheadsin loistavan singlehitin Hit Me With Your Rhythm Stick b-puoli kuulosti korvaani alusta lähtien verrattomalta. Nyt totesin, että se löytyypi juutuubilta ja siihen löytyi myös sanat. Jolsei tällaisesta nauti, niin itsessä on vika, luulisin.

There Ain't Half Been Some Clever Bastards

Ja ne lyriikat:

Noel Coward was a charmer.
As a writer he was brahma.
Velvet, jackets and pyjamas,
The gay divorce and other dramas.

There ain't half been some clever bastards
(Lucky bleeders, lucky bleeders)
There ain't half been some clever bas-tards.

Van Gogh did some eyeball pleasers.
He must have been a pencil squeezer.
He didn't do the Mona Lisa,
That was an Italian geezer.

There ain't half been some clever bastards
(Lucky bleeders, lucky bleeders)
There ain't half been some clever bas-tards.

Einstein can't be classed as witless.
He claimed atoms were the littlest.
When you did a bit of splittemness,
Frighten everybody shitless.

There ain't half been some clever bastards.
Probably got help from their mum
(who had help from her mum).
There ain't half been some clever bastards.
Now that we've had some,
let's hope that there's lots more to come.

There ain't half been some clever bastards
(Lucky bleeders, lucky bleeders)
There ain't half been some clever bas-tards.

Okey-dokey!
Oh!
Segovia. <---------------------------------------------------- Da-laa la-laa da-daa da-lee De dump di dump de dump-dump-diddle lum-lee. There ain't half been some clever bastards (Lucky bleeders, lucky bleeders) There ain't half been some clever bastards (Lucky bleeders, lucky bleeders) There ain't half been some clever bastards (Lucky bleeders, lucky bleeders) There ain't half been some clever........ ..................................bastards

Se on niin kuolematonta kamaa, tykkäsin kappaleesta ennen kuin tajusin puoliakaan sanoista, mutta aina vaan paranoo. Lucky bleeder. "Some eyeball pleasers" tai " atoms were the littlest" ovat aika kivasti sanottuja asioita. Probably got help from his mum.

Rehtori Pierupylly ja muut poskisolistit

Ei olisi aikaa kirjoittaa nytkään, mutta pitää purkaa tänne pari suurta löytöä. Kuulemma on muuten hyvä vastaus, jos sama ihminen hakee toistuvasti tanssimaan: "En lähe nytkään."

Minulla ei ole konsaan ollut suosikkijoukkuetta Englannin Valioliigassa, mutta nyt sellainen vihdoin löytyi: Hull City. Valitettavasti vaikuttaa siltä, että jos haluaa nähdä heitin valioliigaotteluitaan, täytyy pitää kiirettä. Kääntelin futisjuttua, jossa ennusteltiin, että Hull voi venyä heikoimpaan suoritukseen koko valioliigahistoriassa.

Harmillista sinänsä, mutta perusteita kannatukseeni on suunnilleen kaksi, eikun kolme:
1. Joukkueen lempinimi on The Tigers.
2. Housemartins oli hyvä bändi, heitin debyyttialbuminsa nimi oli "London 0 Hull 4".
3. Liigapaikan niittasi maalillaan kotikylän 39-vuotias sankari Dean Windass. Olin vähän väsynyt urakasta, kun viimeisenä juttuna kääntelin Hull-tarinaa, mutta Rehtori Pieruperse alkoi naurattaa kovin. Tai pitäisikö sen olla Dekaani.

Kuvassa joukkuetoveri yrittää estää Pierupyllyn tuuletusta. (Tuo on ruutukaappaus The Sunin nettisivuilta.)

* * * * *

Öisin piti urakan aikana lukea kirjaa, että pystyi nukahtamaan. Kirjastosta on lainassa Ian Duryn tarina (Richard Balls: Sex & Drugs & Rock'n'roll: The Life of Ian Dury), joka on säväyttävää luettavaa monellakin tapaa. Siinä kerrotaan lapsuudesta maailmansodan jälkeisessä maailmassa, poliosta, ankarasta hoitolaitoksesta, tympeästä sisäoppikoulusta ja viimein taidekoulun vapaudesta. Durysta kehittyi kohtalainen maalaaja ja piirtäjä, erityisaloinaan pophenkeen Hollywood-legendojen, rocktähtien ja vastaavien kuuluisuuksien naamat sekä tissikuvat.

Eniten minua kiinnostivat 70-luvun kuviot, kun Dury kokosi erilaisista hylkiöistä bändin Kilburn & The High Roads. Sen suosio kasvoi pubrockin piirissä jatkuvasti, olivat niin erikoinen ilmestys. Duryn sanoitukset ja karisma purivat. Pitkäaikaisena kitaristina oli Wilko-tyyliin säväkän terävästi soittanut ja liikkunut Keith Lucas, jonka totesin yllättäen nähneeni livenä Tampereen Tekulla, olikohan 1978. Punkin noustessa hän vaihtoi nimekseen Nick Cash ja perusti semipunkbändin 999.

Paljon muitakin ovelia yhteyksiä tuli esiin, 70-luvun Lontoossa ja etenkin pubipiireissä liikkui mielenkiintoisia hahmoja. Muuan John Lydon seurasi hanakasti Kilburnsin keikkoja. Myöhemmin Sex Pistols oli lämppärinä Duryn bändille, jolloin päätähti meni vilkaisemaan esiintymistä, manageri Malcolm McLarenin viereen. Rotteniksi itsensä nimennyt Lydon kuulemma jäljitteli räikeästi Duryn tapaa roikkua mikrofonitelineessä, mistä jopa McLaren oli vaivautunut.

Tässä minua kiehtoi jatkumo, sillä Duryn suuri suosikki oli Gene Vincent, joka teloi jalkansa moottoripyörällä ja nojaili sen takia mikkiin. Durylla taas polio jätti vasemman jalan ja käden niin puolitoimisiksi, että tuki oli tarpeen. Kumpikin käytti rautoja tukena jalassaan.
Tervejalkainen Rotten pystyi nojailemaan paljon äärimmäisemmin. Sitten oli tietysti vielä Martti Syrjä, joka Eppu Normaalissa roikkui mikissä aika rottenina, ainakin hurjina punkvuosina. Tälle sarjalle olisi varmasti helppo löytää jatkoa ja laajennuksia, mutta jalkavammaisten panos rocktähteilyyn on minusta vänkä vinkkeli.

Keräsin pari kuvaa netistä, toivottavasti lainaaminen on luvallista. Siis Vincent, Dury, Rotten, Syrjä.





Tuon alimmaisen otti muistaakseni veljeni Kaivopuistossa, vuodeksi veikkaisin 1978. Olisi hauska laittaa myös äänilinkkejä, mutta palaan siihen myöhemmin. Ja tietysti Duryn ällistyttäviä sanoituksia, jotka tukeutuvat niin paljon cockney-perinteeseen ja rhyming slangiin, että oletan suuren osan menneen minulta täysin ohi. Helkutin hauskalta ne silti kuulostavat.