Uljas uusi Poliitti

Hui, eihän tätä enää tunne entisekseen! Intouduin kokeilemaan, miten noita bloginappeja tai kuvia tuonne kainaloon saakaan liitettyä. Entivanhaan ne piti ujuttaa hötömölön sekaan oikealle paikalle, enkä enää muista miten niille määriteltiin oikea merkkijono, koska olen sillä lailla tumpelo ja mäkin hemmottelema koneenkäyttäjä, etten opiskele asioita enempää kuin kullakin hetkellä on pakko. Sama pätee käyttämiini ohjelmiin, niiden vaihtoehtojen paljous on nujertanut jo kauan sitten yritteliäisyyden. Kaiholla muistelen, kuinka ihan vaan tekemällä opin taitto-ohjelma Quarkin monenmoiset koukerot ja näppäinoikotiet 90-luvun puolimaissa.

Joudun nakuttelemaan niin paljon rtf-kamaa, ilman mitään krumeluureja, etten viitsi edes tutkia mitä kaikkea kuville voisi tehdä – ainakaan ennen kuin haluan todella jotain järkevää viritellä. Yleensä keskinkertaista saa syntymään minimaalisella vaivalla, kunnon jälki vaatisi sen opiskelun. Ärsyttää vain ajatus, että lisäisi koneella istumista enää yhtään, ainakaan ilman asiallista palkkiota.

Harhauduin kuukausia sitten päivittämään tämän Varapygmilän modernimpaan malliin, jossa hötömölön korvaa palikoina siirreltävät elementit, mutta kankeasti tuntuu toimivan käyttöliittymä. Jouduin vaihtamaan selainta ennen kuin se tarjosi keinot muuttaa nykyistä halutulla tavalla eli lisäämään kamaa. Firefox näytti vain osan muokkauskeinoista, Safari venyi parempaan, vaikkei yleensä ohita tulikettua, ellei sitten mäkkisidonnaisissa asioissa.

Vaan nytpä on Kelvottomien Kirjailijoiden Seuran kunniamerkki esillä, tattis vaan, Susupetal! Samalla rupeamalla ymppäsin linkkilistaan muutaman readerilla seuraamani blogin, sellaisia jotka ovat aktiivisia viime aikoina olleet. Katala tunne, että väkisin unohtui taas jotain tärkeää tai hauskaa seuraamaani, mutta ehkäpä saan asian tuonnempana korjattua.

Kiitoksia vain linkatuille tarjoilemastanne materiaalista, mutta jos joku ei halua tulla kytketyksi tähän epämääräiseen kokonaisuuteen, siitä sopii toki tiedottaa sähköpostitse: varapygmi-ättä-gmail-piste-com. (Typerä vehjes auttaa taas liikaa: kun koetin laittaa tuohon linkiksi osoitteen oikeassa muodossaan, siihen tälläytyy automaattina alkuun http:tä, kenoviivoja ja muuta hörhötystä, ettei spostiin pääsekään yksinkertaisesti klikkaamalla. Jostain on jäänyt päähän, että spämmiä välttääkseen ei kande osoitetta kirjata sellaisenaan. Vaikka toisaalta: "I'll have your spam, I love it!")

* * * * *

Laitoin soimaan Kraftwerkin Man-Machinen, sepä nostaa virnettä vielä 30 vuotta julkaisunsa jälkeen. Samalla totesin, että kovolla on tällä hetkellä yli 9000 stykeä, mukana luvussa on tosin äänikirjoja, jokunen podcast ja muuta satunnaista.

Siitä palautui mieleen, kun joskus 90-luvun alkupuolella ohimennen pohdiskelin, montakohan kappaletta muistiin on tarttunut niin hyvin, että osaisi nimetä esittäjän ja styken. Kimmokkeena oli muuan ilta, jolloin istuskelin pari tuntia entisellä Kunnallisklubilla, joka oli muuttunut rockbaariksi nimeltään Sputnik.

Ilahduin jostain vähän yllättäneestä soitosta, josta sepustin sitten naisystävälle. Siitä käynnistyi into nimetä kappaleet sitä mukaa, kun niitä esiin kajahti. Taisi mennä puolitoista tuntia ennen kuin tuli eka, jota en tunnistanut. Varmasti hirmu antoisaa seuralaiselleni.

Itsekseni sittemmin ynnäilin, mitä luokkaa olisi tuntemieni artistien määrä, ja edelleen millaisiin luokkiin ne voisi jakaa, että tunteeko vain yhden kappaleen vai 5 vai 10 vai 50 vai yli sata. Taisi olla tylsää mullakin, mutta näillä laskuilla tulin sellaiseen tulokseen, että hyvinkin tuntisin 40.000–50.000 erillistä esitystä. Saattoi niitä enemmänkin olla, mutta onhan tuossakin jo kolmen minuutin keskiarvolla laskettuna sadan päivän edestä musiikkia.

Arvioajankohdan jälkeen olen toki oppinut tuntemaan moniaita muita kappaleita, mutta pelkään pahaa, että lukumäärä on pudonnut sikäli, etten enää muista sen enempää kipaleiden kuin esittäjienkään nimiä yhtä hyvin. Mikä pahinta, sotken niitä enemmän keskenään.

Mitään itseisarvoa ei tunnistusrepertuaarin laajuudella lie, jolsei korkeintaan pätemis- ja visailutarkoituksiin, mutta hyvä muisti on muuten niitä arvokkaita ominaisuuksia, joita osaa arvostaa parhaiten vasta sitten, kun tulee hankaluuksia. Jos ennen olisi pystynyt lopottamaan satojen albumien sisällön, ainakin soittovahvistuksella, niin nykyään tulee tarkistettua tutuistakin kappaleista, mikäs hitto tämä olikaan.

Muutosta on tapahtunut ihan muutaman vuoden säteellä. Olen visoissa terhentänyt kavereille sitä, kuinka tärkeää on osata itse arvioida tietonsa tai arvauksensa laatu. Jos on saletti, se on hyvä sanoa, samoin kuin toisaalta kuvata epävarmuuden laatu ja määrä, jotta joukkue osaa valkata vaihtoehtoisista vastauksista lupaavimman. Nykyään vain sattuu sitä, että tiedän saletisti vastauksen, mutten voi olla silti satavarma, että piuhat tarjoilevat sen muistista oikein kielelle tai paperille. Levy on kulunut rahisevaksi tai teksti on haalistunut paisteessa tai koodiin on tunkeutunut vääriä merkkejä. Ristiinkytkentöjäkin sattuu, kuten eilisessä polkassa kerroin.

Visailulla ei ole suurempaa merkitystä kuin huvittelu kaverien kanssa ja tekosyy toisinaan hörpätä voittomaljoja, mutta samaan muistiin on tallennettu tärkeämpiäkin asioita, kuten nyt vaikka pankkikortin tunnusluku. Hirvittää jotenkin millaiseksi sumuisten vuorten gorillaksi tässä hiljalleen muuttuu. Vaan ehkäpä nykyvaiheesta, kun olen ollut monenmoisen kulttuurin saroilla nostalgiakierroksilla, voi kiittää samaa muistin hapertumista.

Saapi nauttia uudestaan tuorein mielin samoja levyjä, kirjoja, elokuvia ynnämuita, jotka ovat taannoin riemuja tuottaneet. Ja hähää, voitettiin muistivaivoista huolimatta eilen Artturin skabassa melkein ammattimaiseksi luokiteltava joukkue iskuryhmä rämällä, jossa oli neljä meitä tavallisia jolppeja.

Tarttee vain opetella uusia käytösmalleja, kun muisti karkailee.

Nyt soi jo Al Stewartin Orange, vuoden 1972 albumi, sekä jatkoksi Past, Present & Future ja Modern Times, joista pidän enemmän kuin myöhemmistä ja kuuluisammista levyistä Year Of The Cat ja Time Passages. Vielä kun saisi hommattua ne ekat: Bedsitter Images, Love Chronicles ja Zero She Flies, vuosilta 1967-70. Siellä on äiteliä hutejakin, mutta tähtihetket ovat mahtavia ja oudosti ylenkatsottuja. Harmin käki, että äijän soinnukasta laulua hiukan tärvelevät suhisevat ässät.

Sammunut tulivuori sisälläin

Kovaa hommaa kirjoittaa joka päivä uusi polkka, mutku pulpetinkansi pitää siivota sinne unehtuneista leikkeistä. Vuorossa ovat satunnaiset meeminomaiset testitulokset.

Tällaisen löysin viikkoja sitten jostain, en millään muista enää mistä, mutta ehdottoman luotettavaa ja relevanttia hlökuvaa se tarjoilee.

(Psst, jos joku tunnistaa, että tämä on löytynyt hänen blogistaan, voisitko vinkata kommentteihin mistä itse testiin pääsee käsiksi.)

Toisen muistan paremmin, se oli Rva Morbidin käsittelyssä hiljattain, ja tähän luonnetta määrittelevään ammatinvalintatestiin minulla on myös osoite.

Nuo prosentit hyväksyin vielä puoliksi nyökytellen, puoliksi lippa vinossa alistuen ja taiteellisuuttani vahvasti epäillen, mutta testin tarjoilemat soveltuvat ammatit heittivät enämpi naurun puolelle. Ei sillä, että alla luetelluissa ammateissa vikaa olisi tai niiden harjoittajia väheksyisin, vaan enpä itseäni sukkana osaa ajatella niihin pyrkimässä. Ehken sitten ole sinut itseni kanssa… vaikka punamullalla olen joskus maalannut kaverin mummonmökin saunarakennusta.

HUOM! SPOILERI HUOM!
Testissä tuli kysymyksiä, joissa oli mainittu ikään kuin kaksi ääripäätä. Niiden välissä oli viisi mollukkaa, joista yhteen piti sijoittaa rastittamalla itsensä. Yksi esimerkki jäi mieleen:

Itsevarma O O O O O Ujo

Noh, alkuun meinasin pistää toiseen reikään rastin, silleesti melko itsevarma, mutta sitten aloin miettiä, että yhtä hyvin voisin olla melko ujo tai ehkä kokoujo tai kokoitsevarma… Tämä päättäväisyys viittaisi ehkä siihen, että olen epävarma, mutta väittäisin ääripäiden olevan hyvinkin mahdollisia yhtaikaisina piirteinä. Valitsin valjusti keskimmäisen kohdan.
SPOILERI LOPPUI JO

* * * * *

"Älä usko valheisiin." Sain veljeltä lahjaksi paitsi upean Django-boksin (kattava 4 cd:n valikoima 1934-52 ja kannessa hieno Gitanes-viite), bonuksena Pelle Miljoona & 1980 -kokoelman Vallankumous kulttuuriin. Kyllä virkistävät sunnuntaiaamua gurumaiset viisautensa. Syy lahjontaan oli se, että minusta tuli merkkipäivien myötä nuori, vapaa ja single elikkäs neljävitonen. Vietin tusina vuotta sitten hilpein mielin 33 1/3 -juhlia, joten kaavan mukaan oli tarkoitus juhlia sitäkin railakkaammin näitä pikkumustia tässä matkalla, kunnes viimein 2041 olisin suorastaan se "räjähtävä skeida" eli savikakku 78-juhlissa.

Pieleen meni, oli liikaa kiirettä tänä Bloomsdayna.

* * * * *

Olen kirjoitellut ennenkin tänne viikottaisesta musavisasta, jossa ehdin silloin tällöin poiketa, nykyään tosin paljon harvemmin kuin alkuvaiheissa, jolloin voitin sieltä joitakin pääpalkintojakin.

Nykymallilla parinkymmenen kysymyksen sarja alkaa tehtävällä, jossa pitää muistaa kotimaisen hitin sanoituksen alku (ehkä 10-15 ekaa sanaa). Tällä viikolla kysyttiin, miten alkaa Juicen Kaksoiselämää. Eräs viehko nainen pöydässämme latasi sen empimättä paperiin, 13 sanaa*.

Seuraavaksi pitää tunnistaa ulkomainen klassikkohitti visaisäntä Lassen mahdollisimman ilmeettömästi runonlausumasta sanoituksen alkupätkästä. Tällä viikolla kuulimme sanat: "When the routine bites hard, And ambitions are low, And the resentment rides high, But emotions won't grow, And were changing our ways, Taking different roads"…
Asianharrastaja voi tuumata, että olipa helppo, mutta vaikka kappaleen hyvin tunnen, en saanut lainkaan kiinni. Porukkaamme vahvistanut mestarisanoittaja Moog arveli, että riimisarja low-grow-roads saa vielä jatkoa, mutta eipä löytynyt senkään kautta hyvää arvausta**.

Sitten alkavat näytteet, seassaan kirjallisia kysymyksiä. Mukana on kolme introa, siis lyhyttä alkupätkää, jotka ovat jotenkin minulle kaikkeest kivoimpia, kunhan eivät tuoreinta huttua edusta. Tällä kertaa tuli In The Moodin johdanto, mutta esittäjä oli M.A. Nummisen jatsahtava orkesteri ja kappale Tunnelmassa.

Sen perään tuli Motown-intro, jonka luulin alkuun olevan The Jamin täsmälaina kappaleessa Town Called Malice, mutta hammondi ei alkanutkaan ujeltaa kuten heitillä. Se oli Supremes-klassikko You Can't Hurry Love, vaikka väärien tunnistusteni ristipaineessa amatöörinä epäröin, voiko se olla jopa Phil Collins tai Clifters versiollaan Harri Love.

En halua selitellä, mutta paarin melske ja edellisten kysymysten vatvominen sekoittavat etevästi, eikä äänentoisto ole aina parasta luokkaa. Joskus ilmiselvätkin menevät täysin ohi. Tällä kertaa sarjan tapiksi (nro 21) tuleva "viikon vaikea" oli kerrankin elähdyttävän tuttu kappale, mutta piuhani menivät kiintoisasti ristiin. Siinä soitetaan pitkä näyte, jossa muista poiketen saa soida kappaleen nimikin, eikä tarvitse kuin tunnistaa esittäjä, niin saapi 3 pistettä, kun muissa saa yleensä pinnan esittäjästä ja toisen kappaleesta.

Joskus 80-luvun puolimaissa tallensin radiosta kasetille kappaleen Love Is A Wonderful Colour, jota nyt kysyttiin. Se taisi avata kasetin, perään tuli Julian Copen Sunshine Playroom. Nämä yhdistyivät hämärästi niin, että raapustin paperiin Copen entisen orkesterin nimen Teardrop Explodes. Oikea vastaus oli kuitenkin The Icicle Works.

Itse kappale (juutuubilla) kuulosti pitkästä aikaa muhkean hienolta, vaikka siinä omat peripateettiseen*** vivahtavat sävyt aikoinaan aprikoituttivat.

Kuulemma joku visailijoista oli äitynyt kehumaan kokkahahmo Ian McNabbin soololevyjäkin, pitäisi varmaan jostain koettaa hakea maistiaisia. Tuherruksesta huolimatta joukkueemme sai sentään pienet pokaalit "muistoiksi" – siis sikäli, että nyt ne ovat muisto vain.

Ilta jatkui siten, että Kaura äkkäytyi paikalle, ja humalluin ja aloin puhua möttipäisiä, mutta aamulla oli silti virkeähkö mieli, koska oli nähnyt mainioita ihmisiä. Ai niin, ja EM-välierän, jossa ratkaisuhetket hukkuivat Itävallassa mellastaneeseen myrskyyn.

* "Yksinäisyys ympärillä joskus ottaa hahmon ihmisen / Tiedän mitä haluan, tiedän miten vähään kykenen" (J. Leskinen)
** Sehän oli legendaarinen Joy Division ja Love Will Tear Us Apart, mutta kun ei siitä mutinasta ole, jukolauta, saanut koskaan selvää. Kepeät mullat vaan, herra Curtis.
*** Pitäisi kai sanoa "perin pateettiseen".

Kerallisesti vilvoton

Köh, ei ole munansaannosten valio tuo otsikko, mutta ei ehdi viilata, kun pitäisi päästä potkimaan palloa pojan kanssa, kerta aurinko vihdoinkin paistaa. Kerään tähän vain pari elintärkeää seikkaa.

Ensinnäkin, löysin vihdoin liittoutuman, johon paitsi halusin jäseneksi, myös jaksoin anoa ja mikä kaikkeest parasta, vieläpä pääsin! Susupetal on tehnyt ansiokasta ja ilmeisen pyyteetöntä työtä meitin kelvottomien kirjailijoiden puolesta, vaatimatta kovin jyrkästi olemaan enempää kelvoton kuin kirjailijakaan. Tässä upea diplomi, johon tyrkkäsin itse nimen niin huonosti tuntemallani ohjelmalla, että fontin viilaukseen ei riittänyt enää puhti (kuvaa kelvottomuutta):


Seuraavaksi liimaan kunniamerkin tuonne kainaloon, kunhan jaksan sitä viimein hiukan ajantasaistaa.

* * *

Toisekseen, pari viikkoa sitten oli hilpeä aamuhetki, kun poika tölläsi piirrettyjä telkkarista ja minä lueskelin lehteä. Kulttuurisivuilla kerrottiin Provinssirockin käynnistymisestä ja kuvituksena oli suuuuri otos Kari Peitsamon Skootterista. Pyysin poikaa vilkaisemaan näkyykö ketään tuttua, jolloin hän riemastui: "Sehän on Pantze! Mutta sillä ei oo kyllä oma kitara."

Kyse oli siitä, että basisti Haapio käytti tavallista työkaluaan Fender Jazz Bassia eikä sitä akustista kuusikielistä, jolla hän on muutaman kerran opastanut poikaa kitaransoittoon. Kun pyysin katsomaan tarkemmin, myös taustalla P. Salon rummut alkoivat näyttää tutuilta, sillä hän pääsi kokeilemaan Ludwigin settiä, joka äkkiä kiinnostikin enemmän kuin kitaranrämpytys.

Tässä kömpelösti skannattu ja kuvaajan näkemystä räikeästi turmellen rajattu otos, jossa näkyvät itse äijät. Syy rikkeisiin on minun, ansiot kuvasta korjaa Miisa Kaartinen/Aamulehti (AL 14.6.2008).

Viikon päästä Skootteri pöristelisi Ruisrockissa, minne lähtee bussilasti kaveriporukkaakin kannustamaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että taidan lähteä kyytiin, mutta jättää itse festivaalialueen tutkimatta. Päivälippu maksaa maltahia, joille on parempaakin käyttöä, enkä jaksa edes miettiä, miten sinne saisi sopivan määrän sopivia eväitä matkaan. Eikä kaljojen jonotus ja juominen kalliista muovilutrakkeista ole koskaan suurta iloa tuottanut.

Jospa sen sijaan menisi kaupunkikierrokselle, katselemaan vanhaa kunnon Turkua ja kenties istuskelemaan jokivarren laivoihin, jos kyliltä löytyisi sopivia oppaita. Se vasta mahtavaa olisi, jos Krapulablogin kirjeenvaihtaja Vt olisi itseään parantelemassa samoilla nurkilla – tai siis, latailemassa akkujaan samoilla nesteillä.

* * *

Kolmannekseen, lainasin eilen kirjastosta CCR:n epävirallisen historiikin, Hank Bordowitz: Bad Moon Rising – The Unofficial History of Creedence Clearwater Revival. Aloin silmäillä sitä lounaspöydässä ja innostuin ahmimaan… niin seisomapöydän antimia kuin pitemmällä kaavalla kirjaakin.

Aamutuimiin huvitti, kun osui silmään viittaus Suur-Tampereen ylöjärveläiseen kolkkaan:

Entisen loistobändin jäsenet olivat murheellisessa jamassa, sillä kenenkään omilla suunnillaan tekemät levyt eivät käyneet kaupaksi, eikä John Fogertyn albumia Hoodoo haluttu edes julkaista. Tapiksi verokiertotarkoituksissa bahamalaispankkiin lähetetyt myyntitulot, siis käytännössä kaikki muut rahat paitsi Fogertyn omat rojaltit ja teostot, katosivat yhtäkkiä, kun pulja lyötiin vaivihkaa kiinni hiukan samaan malliin kuin LoseCapita (vai oliko se Win- ?) hiljattain.

Onneksi uuden aallon myötä löytyi uusia tärkeitä ymmärtäjiä, kuten nyt Mr. Strummer ja herra Normaali. Mistä tuleekin mieleen surkeiden vitsien usein toistamani valio:
Minkä nimiset veljekset soittivat kitaraa CCR:ssä?
Vastaus täytyy kuvitella erityisen kömpelösti lausuttuna: Jos et tiedä, niin fo-get-it.

Tuo liittyy sen verran rokänrolliin, että muistaakseni keksin sen aikoinaan Players Innin terassilla, missä naapuripöydässä istui tukevassa hönössä Kasevan kitarasankari Tappi Rauma, joka sopivasti kannustettuna alkoi rämpytellä akustista ja laulaa, muistaakseni muun muassa CCR:n bravuureita. Sisätiloissa tuossa baarissa soi muistaakseni myös luuppina, rasitukseen asti, jokin laajamittainen CCR-kokoelma.

Uudenkarheita päiviä, ollut vain pastorin käytössä

Päivät vierivät vinhaan, kuin joutuisivat romukoppaan tuskin sormeiltuina, melkein vielä käärepapereissa. Hirvittää samaan tapaan kuin jos kantaisi jätepaperilootaan tilattuja lehtiä, joista moni on jäänyt avaamatta.

Kurssilla käyminen, ohessa tehdyt työjuttuhommat, runsas nukkuminen ja ruokavalion kevennys vaikuttavat varmasti kaikki. Sattumaksi soppaan tuli vatsavaivoja, kenties kalkkunapadasta, jonka maustoin niin huolella, etten osannut epäillä sitä ylikäyneeksi.

Olen piruuttani ottanut sellaisen linjan, että syön reilun aamupalan ennen kuin lähden kurssille. Sitten käytän lounastunnin muihin puuhiin, kenties kirjastossa käymiseen tai johonkin viralliseen, ja sinnittelen alkuiltapäivän jonkin energiapatukan voimalla, kuten seesamipötkön tai flapjackin tai banaanin tai jäätelötuutin tai mustanmakkaran. Sitä paremmalta maistuu ruoka, kun laittelen sitä kotiin päästyä ehkä viideksi.

Tänään puursin pientä käännösurakkaa valmiiksi, kunnes pää meni jumiin ja nukahdin iltatorkuille. Taidan odottaa aamuun ennen kuin viimeistelen tarkistamisen, sillä se maistuu kirkkain ja tuorein mielin parhaiten. Mottipäisiä käännösideoita tulee mieleen, kuten äsken Tsetset Topeliusta kuunnellessa juttu, joka on kyllä vanha mielleyhtymä.

Kuinkahan tämä pitäisi kääntää, onko se "Hän sai minut pressujen alla" vai "Hän pitää minua pressujen alla"?

Alkuviikolla heräsin keskellä yötä outoon kielikuvaan. Kurssille piti etsiä esimerkit hyvästä ja huonosta mainoksesta, mihin yritin sen yhdistää, mutten ollut tyytyväinen tulokseen. Mietin jostain syystä unitilassa, mille sopisi vertauskuvaksi jouluinen uloste. Ajatus hairahtui sellaiselle polulle, että pöytään on laitettu säihkyvän fiinit kalut ja kaikki herkut, joista sitten ankaralla päkistyksellä saa aikanaan puserrettua kallisarvoisen tortun, jolle ei ole ihmeempää käyttöä. Eikä se muitakaan hurmaa. Muuten voisi hakea yhteyksiä (huonoon) mainokseen, mutta ilmiasu ei ole ulkokultaista silkkoa. Äh, kai sille joskus käyttönsä löytyy, jos tuo nyt edes on omaperäinen.

Jou, väsynyt mieli, väsyneet jutut. Tänään oivalsin kuitenkin tehdä virkistävää vaihtelua tzatzikiin, sillä ymppäsin herkulliseen peruskaavaan kaappiin kohta nahistuvaa tilliä kourallisen ja lisäksi muutaman murusen paahdettua sipulia. Tillistä on kyllä sanottava, että jaksan masentua aina, kun tunnen tarvetta ostaa puketin esimerkiksi makoisia uusia perunoita varten (viimeksi ruotsalaisia, lajiketta Swift, oikein hyviä).

Kaksi olennaista seikkaa: lähikaupassa tilli on liian kallista ja yleensä liian olematonta maultaan ja liian isoissa annoksissa yhden hengen käytt... Ei kun kolme seikkaa! Tilli ei tainnut tosin odottaa Espanjan inkvisitiota.