Painovirhepaholainen pureutui Prahaan

Onkohan tavalliselle tallaajalle selvää, mikä on Tshekin pääkaupungin kirjoitusasu kanta-astujien omalla kielellä? Onhan se nimittäin tshekiksi sama kuin suomessa, Praha, vaikka saksassa ja ruotsissa sille on annettu nimi Prag ja englannissa samoin ääntyvä Prague.

Näin pikkuisesta asiasta olen tuhrannut monen viestin ja kymmenien minuuttien ajan, koska painoon menevässä lehdessä oli kymmenien korjausten jälkeen jäänyt vielä tilastoissa noin 400 mainitun seuran joukkoon muoto Slavia Prag, joka otti minulla pahasti silmään. Ruotsissa muoto olisi järkevä, täällä meitillä tolkuton. Vastaavissa paikoissa näkee ajoittain harhautunutta hienostelua, mallia Slavia Prague tai Dynamo Moscow tai FC Köpenhamn tai AC Athens, siis kaupunkien vieraskielisiä nimiä. Minusta niiden pitää olla joko suomeksi tai alkukielellä, mikä taas ei helposti onnistu vaikkapa venättäläisten tai kreikkalaisten kohdalla.

Tuon Prahan muinoin tarkistin tshekkikaverilta, koska siitä oli jotain kiistaa ollut aiemmin. Nyt ei ollut kiistaa, olipa vain lipsahtanut vaihtamatta ja korjaamatta asemoinnissa ohi.

Lehteen tuli myös outoa kuvitusta (kts. kuva), jonka luulisin sopivan paremmin johonkin Girls-lehteen ellei sitten jopa Ronaldo of Finland -osastolle.

* * * * *

Löysin erinomaisen vaihteen hommien tekemiseen sillä, että kokoilin taas uuden kansion musiikkia siunatun toimivaan iTunesiin. Pari edellistä päivää pyörittelin Rokänroll-kansiota suffelina, "759 songs, 1,5 days". Voittopuolisesti hyvinkin tuttua kamaa, mutta hauskoja yllätyksiä sopivin väliajoin seassa ja joukossa kehnojakin korostamassa helmien arvoa. Vähän kuin ne pahat karkit sekoituspussissa, mistä olen nähnyt puhuttavan ainakin Oharin polkassa ja kommenteissa.

Tälle päivälle kaipasi jotain erilaista, joten tuuppasin uuteen kansioon 22 Pistepirkon kaksi levyä (Eleven ja Rally of Love), Blurin Parklifen, Prefab Sproutin Steve McQueenin sekä nelisen levyä Nitsiä (Kilo, Henk, In The Dutch Mountains ja Giant Normal Dwarf). Kyllä meno maistuu taas.

Yksi parhaista ostoksistani tietokoneeseen on ollut välipiuha ministereoihin, joissa on ilahduttavan hyvät kaiuttimet ollakseen tuollaiset pienet ja aika vanhat ruppanat. Sony osaa ilmeisesti joskus tehdä laatua. Se piuha maksoi ehkä vitosen, Uullssonin Klasun taattua laatua, mutta kohensi olennaisesti kuuntelunautintoja. Varsinkin kun opin huomaamaan, että ajoittain tulleet häiriöt katoavat sammuttamalla dvd-laitteen herätevirralta kokonaan. Omituinen ilmiö sekin muuten, viihdekeskuksessani taitaa olla melkoisia sähköisiä tai magneettisia tai mitä ne ovat jännitteitä. En tajua siitä puolesta mitään.

Jaaha, kohta voi palata viimeistelemään sarjakuvaa. Eilen yksi sessio meni pääosin siihen, että kettuunnuin näppiksen niskurointiin. Eipä ihme, kun irrottelin nappeja, niiden alta löytyi runsaasti tuhkaa, hiuksia, hilsettä, pölyä ja votnottia. Nyt pelittää taas, mutta uusi pitäisi ostaa silti.

Onko kellään hyvää vinkkiä, mikä olisi mäkkiin hyvä ja halpa perusnäppis? En kaipaa langatonta, enkä ohjelmoitavaa, enkä ylipäänsä mitään lisäherkkuja, jos vain perusnappeja on vähintään se määrä, mitä Applen täkäläismallissa on. Tuntuu turhalta maksaa sellaisesta viittä kypää, jos toimivia pelejä myydään neljäsosalla tuosta hinnasta. Eihän se edes tee mitään itse, täytyy aina kurittaa että mitään näkyvää syntyy. Toisaalta hyvä näppis on sangen arvokas apu työnteossa.

Duu it on Mondei

Otsikko ei viittaa Nilssonin albumiin, vaan väkevään kansalaisjournalistiseen raporttiin, jonka päätin tulkita meemiksi, koska työnteko alkoi ketuttaa ja vaati pientä huilia. Kervå kyseli, onko maanantai ollut kiva, ja minä vastaan omalla kansalaisjournalismin väläykselläni.

Päivä on ollut jo pitkä. Heräsin puoliltaöin, sillä poikaa uuvuttaessa olin simahtanut itse muutamaksi tunniksi. Siis omasta sängystä havahduin, ei ollut kissojen eikä koiraiden karvoja suussa.

Esaks keittelin kahvia, sitten poltin ulkona tupakin ja kupin kans hakeuduin koneen ääreen. Lähetin spostitse kysymyksiä sarjakuvan nimikäännöksistä, koska lupasin yhden pienen urakan tuurata. Sitten vielä polttavamman homman kimppuun, kääntelin jalkapalloaiheista juttua jonkun pari tuhatta sanaa. Liitulakuja joutui syömään yllättäen ehkä sata grammaa puuhaillessa.

Puoli neljän maissa aloin sipata, joten vetäydyin odottamaan pojan heräämisaikaa. Yritin lukea vähän Nick Hornbyn kirjaa A Long Way Down, kunnes se laskeutui silmilleni ja varjosti etsusti yövaloa häikimästä. Hiukan väkinäisen rennolta vaikuttaa romaanin alkuosa.

Puhelimeen tällätty herätys hälytti 6:30, mutta nautimme vielä yhden torkkuvälin, kunnes 6:35 huutelin pojalle: "Helätys, helätys". Poika sanoi olevansa hereillä, minulla taisivat silmät ummistua vielä minuutiksi. Sitten petaustoimia, puhtaat vaatteet poijaalle ja hammastahna hänen harjaansa odottamaan. Hän häätyi vessaan ilmeisesti aamuykköselle ja -kakkoselle, ilahtuneena huuteli sieltä, että tänään oli suosikkijugurtti päärynävanilja vuorossa, kun hän kauppareissun jälkeen oli pistänyt ne jonoon, jossa paras odotti viimeisenä. Ruisleipää tykö, "päälle metvurstia, emmentaalia ja… just niin, salaattia! Maitoa, tietenkin" juotavaksi.

Keitin itselleni kupin kahvia ja tein vastaavan leivän. Poika kysyi luvan lainata kuivamustekynää, että sai korjattua seinällä olevaan lukkariin ATK:n Finnishin paikalle, koska siinä oli virhe. Hän katseli lasten aamutelkkaria ja ihmetteli nimpparipäivän viettäjiä. Noin 7:18 suosittelin aloittamaan ulkovaatteiden pukemisen, että ehtisimme erikoisbussiin, joka kääntyy Koskipuistosta kohti TaYSiä, koska sillä pääsee ilman vaihtoja lähelle koulua.

Halasimme koulun pihalla ja toivottelimme hyvää niin koulu- kuin työpäivääkin. Sitten lähdin paarustamaan Liiteriin, josta ostin evääksi meksikolaismallin pakastepizzaa, koska tarvitsin nopeaa lounasta töiden keskeen. Jotain muutakin olematonta tarttui mukaan. Sitten bussipysäkille, ehdin vielä vaihdolla kotiin.

Himoihin päästyäni otin tuopillisen vitamiinijuomaa koneen ääreen, rykäisin viimeiset futiskäännökset painokuntoon (noin 2000 sanaa), kiittelin ripeistä vastauksista yöllä lähettämiini sarjisnimikyselyihin, lähettelin loput tekstit poies, pyysin ilmoittamaan milloin sivutarkastuksia sopii odottaa ja kellahdin sänkyyn tunniksi yhdentoista jälkeen.

Kiroilin rupeaman aikana saamattomuuttani, sillä näppis jäkittää törkeästi. Se on oireillut jo pitkään, ja sangen pahasti varmaan kuukauden. Nyt s-kirjain toimii keskimäärin hyvin: ussein tuuppaa kakssi kerralla, välillä taa ei tee yhtikä mitään. Peräti ärsssyttävää kiireissen urakan aikana.

Herätessä oli sangen sekava olo, mutta tarkastettavaa ei ollut vielä tullut. Sen jälkeen olen käräyttänyt pizzaa, ei ollut muuten kummoista, ettei sikäli yllätyksiä, ja kuunnellut rokänrollia. Rontti 50 sivua on tarkistettu ja korjauksia lähetelty. Oli kiduttavaa huomata, että johonkin tekstiin minulla oli iskenyt "jo-tauti", siinä oli kymmenen virkkeen sisään varmaan viidesti sana 'jo'. En stilisoinut, se olisi pitänyt tehdä ennen tekstien lähettämistä. Olimme yhtä mieltä tekstin asemoinnin hoitavan layout-ihmisen kans, että voiton puolella ollaan siinäkin hommassa. Loput aamuksi.

Kaveri lähetti virtuaaliterveisiä, mikä palautti mieleen hänen järjestelemänsä projektin, että kesällä vuokrataan bussi, jotta voimme piipahtaa laumalla katsomaan Peitsamon Skootteria Ruisrockiin. Bussi tulee maksamaan ehkä pari kymppiä naamaa kohti, mutta lauantain päivälippu on aika suolainen, reilut kuusikypää. Ajatus on silti tärkeä, biljardiporukkamme jäsen ja läheinen toveri palaa vuosien jälkeen Peitsamon komppiryhmään toisen kaverin kanssa. Ystäväpiirissä vähä nuoremmalle kaartille Skootteri on se kova juttu, kun itse pidin eniten alkupään levyistä, mutta halu nähdä Paavot lavalla on suuri. Varasin kolme paikkaa bussista, koska minua oli pyydetty pari kiinnitystä välittämään.

Ai niin, pari näistä pilisporukan kavereista eli kantapaarin peikoista eli mööpeleistä lähetteli terveisiä aamummalla, mutten tainnut vastailla virallisemmin… tai ehkä toiseen.

Nyt huvittaisi vaihtaa vitamiinijuomat johonkin ruskeaan ja kuplivaan, mutta ei auta. Taidan mennä taas hetkeksi selälleni, sitten keitellä kahvit ja hoitaa loput korjaukset kuntoon. Illalla voisi vielä tarttua sarjakuvaan, jossa on pohjatyö kyllä kunnossa siinäkin, että sen saa melko vaivatta luullakseni huomenna pakettiin.

Joka haravaan tarttuu

Viikko tai pari sitten leijonatoveri lähetti spostia, joka myhäilytti. Sittemmin hairahduin paariin ja koetin muistella mitä hän toimensi. Kun viimeksi käväisin kantapöydässä, siellä jatkui taas saman teeman käsittely, joten ilmeisesti se oli hitaalla virityksellä tehnyt vaikutuksen muihinkin.

Sivuhuomio: Olen ihmetellyt monenmoisten amerikkalaisten ohjelmien tapaa nolata ja pilkata tunnettuja hahmoja näennäisen huumorin keinoin paljon rankemmilla sanoilla ja mielikuvilla kuin meitillä on luonteenomaista. Meinaan, jos siellä Valloissa haastetaan oikeuteen ihan järjettömistä syistä yhtiöitä ja yksityisiä, mutta jokin huumorin häiväys antaa luvan solvata mitä vain ominaisuutta julkisissa hahmoissa, niin takaraivooni takertunut oikeuskäsitys sotii sitä vastaan.

Ei siinä mitään, pidän räävittömästä huumorista, mutta täkäläiset poliitikot ja taiteilijat tuntuvat vastaavasti kovin herkkähipiäisiltä silloin, kun erehtyvät loukkaantumaan jostain pikku sutkauksesta. Taidamme olla totisia torvensoittajia, mutta se voi olla kääntöpuoli, kun toisaalta ihmiset ottavat puheet, omansa ja toisten, jotenkin ohimenevää vakavammin. Helposti ärsyttää, jos törmää kaksoisstandardiin, että pidättää itsellään oikeuden rusentaa muita, mutta itse ei kestä pientäkään tölväystä.

Siinä spostijutussa ei tietenkään viitattu oikeisiin, eläviin ihmisiin ja nimetkin oli varmaan vaihdettu. Leijonatoveri vain pyysi apua, koska ei tiennyt mitä ihmettä pitäisi vastata, kun joku Oras Tynkkynen oli kuulemma lähettänyt tällaisen tekstarin:
"Oletko haravoinut takapihaasi?"

Avulias tiikeritoveri ehdotti seuraavaa toimintamallia:
"Kysy siltä, että mahtuuko sen puutarhaan yksi Kanerva."

Nämä olivat lähtökohtana, kun juttua kehiteltiin niin levottomalla tavalla, että eräskin viehko naisihminen äimisteli ja pahoitteli, kuinka kantapaikasta on yhtäkkiä tullut seudun vilkkain homobaari. Juu, en yhtään muista, mitä kaikkea aiheesta veisteltiin.

* * * * *

Katselimme äsken pojan kanssa ilmeisen uutta ohjelmaa nimeltään Biisikärpänen. Kävi oudosti tunteisiin kuulla niin paljon aitoja pätkiä tutuista kappaleista, joita en ole alkuperäisinä versioina kuullut vuosiin tai jopa vuosikymmeniin. Totesin, etten pärjäisi lainkaan kisassa, koska en muista sanoituksia läheskään kirjaimelleen, mutta jos kisana olisi tunnistaa esittäjät ja kappaleet vaikkapa viiden sekunnin pätkän perusteella, niin osakkeeni kohenisi(vat).

Näitä nostalgisia tunteita, seksuaalisia vihjauksia ja unohtuneita kappaleita voisin kätevästi nivoa yhteen erityiseen juutuubilinkkiin. Veli innostui joskus 80-luvun alussa Tukholmassa vieraillessaan majoittajansa kokoelmista löytyneestä amerikkalaisen laulajattaren Meri Wilsonin singlestä, joka oli ilmestynyt 1977, noussut yllärihitiksi Englannissa ja jäänyt luultavasti vaille huomiota Suomessa. Video on olematon, kirjaimellisesti, mutta kappale on kyllä ainutlaatuisen kiehtova, varsinkin jos jaksaa kuunnella sanoja.

Meri Wilson: Telephone Man

Hän oli siis eri nainen kuin 1980-luvulla vaikuttanut Mari Wilson, eikä hän mennyt esimerkiksi Veikko tai Pekka Vennamon kanssa naimisiin ja ottanut miehensä sukunimeä.

Sen verran tarina vielä jatkui, että jossain vaiheessa samainen veli löysi Wilsonin albumin First Take jostain sekatavarakaupasta noin markalla tai kahdella. Sain itsekin hankittua kappaleen samaan pilkkahintaan ja ehdin pyöräyttää tuon hitin moneen kertaan ennen kuin luovuin levyistäni vuonna 1986. Nyt hiukan harmittaa, etten tutustunut albumin muuhun sisältöön juuri lainkaan, sillä juutuubin kommenteissa joku kehuu sitä hyväksi kokonaisuudeksi. Kannen perusteella olisi luullut sitä keskivirran huitaisuksi, joten yhden kappaleen riemua ei uskaltanut pilata.

Jaaha, unta kuulaan, työpaineet ovat hirmuiset vielä muutaman päivän. Jälkihuomiona mainittakoon, että kappale on päässyt vanhenemaan pahasti. Turha haaveilla enää puhelinasentajasta, joka ehdottelisi tuohon tapaan paikkoja, tapoja ja ääniä. Eihän sellaista varmaan saisi edes kiinni kuin tunti- ja päiväkausien jonotuksella.

Pearly Necklace

Erehdyin kesken töiden kierrokselle 1960-luvun hittien maailmaan, koska veli oli lähettänyt pari hienoa vinkkilinkkiä Italiasta.

Toisessa hurmaava Rita Pavone esitti folkin klassikkoa, jonka hajamielisesti kuunnellessa yhdistin alkuperäiseen vasta mojovasti tempovan koreografian kautta.

Rita Pavone: Datemi un martello (1964)

Trini Lopez sovelsi tuosta hitin 1963, kappaleen ovat näköjään tehneet Pete Seeger ja Lee Hays. Toinen veli intoili aikoinaan Motown-versiosta, jonka esittäjä saattoi olla Four Tops (Martha & Vandellas sen näkyy myös levyttäneen). Hän kenties tunsi kappaleen ennalta paremmin esimerkiksi Peter, Paul & Maryn laulamana, ellei sitten chileläisen Victor Jaran (El Martillo), jolta yksi poikavuosien suosikkini oli Te recuerdo Amanda.

Neiti Pavonen ikivihreänä tunnetaan meillä päin tietysti Lui (1965), jonka ovat suomeksi levyttäneet ainakin Katri Helena (1965) ja Se (1979).

* * *

Se toinen vinkki oli sävähdyttävä italoversio (alempana linkki) kappaleesta, johon olen ihastunut aina uudestaan eri versioiden kautta. Olisikohan ollut Matti Esko (1993) asialla radiosta kuultuna, kun aloin muistella Marc Almondia (1992) ja edelleen selvittelin, että kuka hitto sen alkuperäisen tekikään.

YO-talolla paarin puolella näin silloin taannoin Waldemar Walleniuksen, jonka kimppuun hyökkäsin tivaamaan perimmäistä totuutta. Nimi piti kirjoittaa ylös, että muistaisin sen myös seuraavana päivänä, sillä sälli ei ollut kovin tuttu, belfastilainen tekijä nimeltä David McWilliams.

McWilliams: Days Of Pearly Spencer (1967)

Italoversio taas oli Caterina Caselli: Il volto della vita (1968)

Suomessa oli yllättävän valppaana Eddy, joka teki oman versionsa Ei itkut enää auta jo 1967. Tuota Pertti Reposen suomennosta hyödynsi sittemmin myös mainittu Eskon Masa*. Vuonna 2000 aivan mainion oman versionsa teki Alwari Tuohitorven vanha jäärä
Seppo Tammilehto: Kuin helminauhaa

Sehän tuossa ihmetyttää, etten ole välttämäti coverien ylin kaveri, mutta tämä Penseän Helmisen päivät tuntuu kulkevan ja vähintään miellyttäviä mielleyhtymiä palauttavan, oli esittäjä kuka tahansa… jos vain tallella on alkuperäinen koukku, eli se "viuluriffi".

Ei kai sitä arvaa mainita, mistä tuo otsikko sukeutuu? Kun yhdistää alkuperäisen nimen ja helminauhan, mieleen puskee ZZ Topeliuksen Pearl Necklace, josta kuulin reilusti jälkijunassa mihin sen sanoitus perustuu. Minut opetettiin nuorna miesnä niin hyville tavoille, etten ole pyrkinyt kellekään helminauhaa lahjoittamaan. (Pelottaa, että seuraavaksi alan laulaa Tammilehtoa muodossa "kuin permanauhaa". Then I'll be really blown away.)

Jou mama, pari tuntia hujahtaa helposti, jos jokin musiikkilinkki sattuu osumaan ja uppoamaan. Syytän tästä juutuubia ja ylipäänsä nettiä… j'accuse. En jaksa stilisoida, pahoittelut, työaikaa hukkaantui jo muutenkin liikaa.

* EDIT: Katsoin huolimattomasti netistä, että Kirka olisi kanssa levyttänyt styken jo 1968, mutta kyseessä olikin ilmeisesti kooste-EP, jolla ovat mukana myös Eddy, Tapani Kansa ja kukahan se oli.

Pauhu des mortes

Kuolleet lehvät meteleineen.

Kuulin tänään useita kertoja, että olisin sanallisesti sukkela ja jopa nokkela, mutta olin ja olen eri mieltä, koska siinä vaiheessa kun olisin halunnut sanoa jotain järkevää, hyydyin.

Tällään sit linkin, varmemmaksi vakuudeksi, että olen skitsofreeniikko:

Fly Me Off The Händel

It should be something by George Friedrich, mutta sitten lähtee kuusi muuta kappaletta.

Ihmiset kuolee, musiikki ei.

Poika ruleoi

Hauskat pari päivää takana, joiden aikana poika on määrännyt tahdin. Kun perjantaina menimme ruokakaupoille, pyysin häntä miettimään mitä huvittaisi syödä. Mainitsin jotain vaihtoehtoja kyllä, mutta enempi omasta päästään hän tuttuja ruokia luetteli. Tähän tapaan:

– Perjantaina jauhelihakastiketta ja makaronisimpukoita (bolognesen tapaan, pastaksi vaihtui kyllä kolmivärispagetti).
– Lauantaina ensin päivällä hernesoppaa ("tai siis rokkaa") ja illemmalla niitä hyviä lihapötkylöitä, joissa on sitä valkoista sisällä (jauhelihakääryleitä tuorejuustotäytteen kera), ja perunoita.
– Ai niin, aamulla mannapuuroa ja voisilmä.

Ehkä yksipuolista, kun ei tällä kertaa ollut kalaa tai kanaa ohjelmassa, mutta on mukava laitella, jos suosio on taattu. Hedelmiä oli välipaloiksi, että kohtuullinen tasapaino säilyy. Näkkäristä ja ruisleivästä ehti myös saada kuitua…

Eilen piipahdimme kirjastossa, mistä löytyi pojalle yllättävän riemukkaita löytöjä. Pari Tinttiä luettavaksi (Tiibetissä ja Castafioren korut, itse taas lukaisin viimein Aakkostaiteen). Äänikirjoista Aapelin Vinski ja Vinsentti (Radioteatterin kuunnelma) sekä Eduard Uspenskin Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä ehtivät jo niin sytyttää kuin nukuttaakin. Varalle jäi vielä Tove Janssonin Muumipapan urotyöt. Mainiot valikoimat näissäkin on Metsossa.

Yllättävintä osastoa olivat silti dvd-katsottavat, mitä mukaan valikoitui. Lottovoittaja UKK Turhapuro oli yksi, joka palautti mieleen, kuinka noin 10-vuotiaana kävin katsomassa sarjan ensimmäisen jakson, kenties debyyttinäni elokuvateatterissa ilman vanhempia perheenjäseniä. Poika on vaivihkaa ruvennut Turhapuro-faniksi, isälleen on yhä koettelemus katsella muiden näyttelijöiden kankean yliampuvia suorituksia, vaikka Loiri osuu joskus häränsilmään. Pokemoneja hän valkkasi myös pari levyllistä.

Illalla 0li tähtihetki, kun ruoan päälle tämä 7-vuotias halusi katsella Buster Keatonia, lainaan saimme elokuvan Laivakalle nuorempi (Steamboat Bill Jr., 1928). Jatkuva pieni naurunkyty päällä, joka loppuvaiheen myrskykohtauksissa ratkesi hekotteluksi, kikatteluksi ja tikahtumiseksi. Isäänsä nauratti elokuvakin, mutta erikoisesti pojan reaktiot, kun hauskimmissa kohdissa painetta purkautui molemmista päistä. Jouduin kysymään, pitääkö laittaa pauselle ja pitäisikö varmuuden vuoksi käydä vessassa, koska sellaisia rusahduksia kuului housuista.

En olisi uskonut, että 1920-luvun mustavalkoinen mykkäleffa tehoaa noin voimallisesti nykyisen räiskyvän ylitarjonnan seassa, mutta onhan se nerokasta työtä ja Keatonin hahmo on tehonnut tietysti läpi vuosikymmenten. Jolsei rinta olisi pullistunut rottingille (something wicker this way comes) jo muutenkin, niin viimeistään silloin, kun vähän suomentelin tekstiä väliplanssista ja poika itse täydentämällä osoitti sen turhaksi.

Turha varmaan selittää, etten etsi paikkoja olla ylpeä pojasta tai yritä keksiä hänelle outoja huvituksia. Se käy luonnostaan, enkä toisaalta yritä ohjata häntä muuhun muottiin, koska uskon ympäristön hoitavan sen joka tapauksessa kyllin tehokkaasti.

Tänään sälli lähtee sitten ensin äitinsä luokse, mistä matka jatkuu laivaristeilylle. Hän sai lupaa yhden päivän koulusta, mutta läksyt pitäisi silti hoitaa vaikka laivalla, jos ei muu auta.

* * * * *

Aikaisemmin ihmettelin miten tämän oman plokihuuhailuni määrittelisin, sillä tarjotuista vaihtoehdoista ei tunnu osuvan sen paremmin viihde-, kulttuuri- kuin huumoriblogikaan. Eikä tämä oikea päiväkirjakaan ole. Olisin ylpeä, jos osaisin tai jaksaisin toteuttaa noista mitä tahansa, mutta olen kenties liian tosikko, kun ajattelen tuollaisen tittelin velvoittavan. Vapauden tuntu on tärkeä, että jaksan tänne soopaa naputella ja kukaties joskus osua viihteen, kulttuurin tai huumorin lähteille.

Mutta Tiina – (ennen melkein nykyään:) enimmäkseen harmiton löysi ytimen, osaksi kai onnekkaiden sattumien kautta. Tämä nappi on lainattu suoraan hänen työpajaltaan. Jolsei muissa puitteissa osaa pysytellä, niin juhlittu säilyvä arvo olkoon se, että aina nämä polkat ovat virheellisiä.