Notkuin pari päivää kiehtovassa Pasilassa, koska piti tsiikata (slanki tarttui) ensimmäiset kaksi virallista NHL-peliä, mitä Suomen kamaralla on järjestetty. Hieno meininki, mutta nyt on pää sumuinen liioista sisään imuroiduista vaikutteista, koska pitäisi kirjoittaa huomiseksi muutama rivi lisää aiheesta, eikä alitajunta ole ehtinyt järjestää ja suhteuttaa merkittäviä seikkoja.
Siksi päivä on ollut unissakävelyä, vieläpä tahmaisin kengin, koska palasin yöjunalla tungostelevien kiekkomatkaajien seassa. He olivat nauttineet ottelusta ja ottelussa, kunnes pääsivät valloittamaan ravitsemusvaunun, missä lattialla lainehtineista liemistä saattoi päätellä, että oli niitä runsaasti osunut suuhunkin.
Jep, tästä syystä pyhäpäivän klassikoksi valikoitui rautakitaralankamusiikin suurvalio, Santo & Johnnyn Sleep Walk.
Tarina kertoo, että Santo Farina alkoi jo koltiaisena haeskella putki- ja steel-soundeja, ensin akustisella ja eteni kohti tuota kolmekaulaista sähkökanteletta, joka linkissä näkyy. Hän haeskeli ja kokeili erikoisvirityksiä kunnes löysi mieleisensä yhdistelmän, jossa lie olennainen osa soiton taikaa. Veljensä Johnny komppasi, mutta oli kuulemma liian laiska harjoittelemaan Santon mielestä.
Sleep Walk on Hollywoodin hanakasti viljelemä säestys, kun elokuviin haetaan ajankuvaa 50-luvulta, takaumaa tai yksinkertaisesti tunnelmaa. Välillä voisi melkein arvata herkässä kohdassa, että kohta kajahtavat Santon havaijihenkiset iki-iihanat sävelet. Muistelen lonkalta, että esimerkiksi Ghost ja La Bamba tuota hyödynsivät, samoin kymmenet muut.
Kappaletta on uusioitu ahkerasti, sillä se on ollut Venturesin (1960) ja Shadowsin (1962) johdolla rautalankaklassikko, mutta myös monien Joe Satrianin ja Danny Gattonin tapaisten taiturikitaristien bravuuri. Molempien suuntauksien kenties arvostama Brian Setzer tarttui Sleep Walkiin jo Stray Catsin kanssa, on esittänyt sitä Orchestransa sankarina ja häkellyttää käyttäessään sitä kitaraoppituntina.
Sivujuonteena voisi mainita, että oma suosikkini Santo & Johnnylta on ollut huikea esitys ikiklassikosta Summertime (Gershwin), joka osui kohdalle Jimmy Pagen vaikutteita esitelleeltä Mojo-lehden kylkiäis-ceedeeltä. Sehän pitää soittaa aina, kun yöstä katoaa keväisin yksi tunti kesäaikaan siirtyessä. Kun ensi kerran käännettiin kelloja Suomessa, juhlin elokuvakerho Solariksen merkkipäivää, mikä välttää aasinsillaksi siihen, että tuon kerhon näytöksessä nousi niskavillat pörhölleen samasta kappaleesta. Janis Joplinin studiotulkinta Big Brother & The Holding Companyn kanssa taltioitiin filminauhalle ja liitettiin sittemmin Howard Alkin leffaan Janis (USA, 1974).
Peräti eri linjalla ovat nuo Summertimet, jostain syystä minua usein naurattaa ääneen Santon tyyli soittaa sitä, koska siinäpä on dynamiikkaa, pitkälti itseopiskellun taituruuden ohella. Mainittakoon vielä, että erilaisempia sunnuntaiklassikoita on kootusti täällä.
5 kommenttia:
Aah, tämä havaiji-kitara jutska on tuttuakin tutumpi että en ollut vissiin koskaan kiinnittänyt huomiota siihen ketkä sen soittaa. Juutuubista löytyi moniakin piisejä josta pojat on tehnyt version.
Jotenkin tulee mieleen sellainen hivenen kinky maailma tästä taustasta. Outo, mutta kaunis.
Jep, klassikoita ovat sorkkineet runsaasti alusta lähtien, vaikka Sleep Walk onkin omaa tekoa (Farina, Farina). Saivat suosiota myöhemmin myös vonguttelemalla Beatlesia.
Jotain vipoa siinä minustakin on, ilmeisen tehokasta sellaista, kun kelpaa elokuviin aikakauden kiteyttäjäksi.
Shadowsin tulkintana tutumpi, mutta näissä havaijilaissoundeissa on oma tunnelmansa.
Ihanaa...jotenkin tuo Sleep Walk sai minut Twin Peaks-tunnelmiin jostain syystä, en tiedä miksi.
Summertime-versio oli myös aina namu, ei paha.
Ehtoota vielä, nyt on jo sentään englanniksi tyhjennetty ajatuksia sanoiksi. Siitä vaan kääntää sitten omaan käyttöön. Liian vähän tilaa, liikaa risteileviä ideoita.
Tuima, Shadowsin unissakävely on tainnut päätyä kokoelmille ja kuuluu kai edelleen Hank B:n ohjelmistoon, esimerkiksi pian Suomeen tulevalla viimeisellä kiertueella, josta on paha arvailla kuinka mones se on ja kuinka monta vielä viimeisempää on tulossa.
Susup, oisko se outo sävelmaalailu alkeistulkinta yhteydestä. Summertimessa huvittaa se, että version tuntevanakaan on vaikea tietää milloin moukaisee lujaa ja milloin tulee herkkää näppäilyä.
Lähetä kommentti