23.7.2008

Rokkineekereitä

Jou mama, taitaa olla terveellistä vaihtaa välillä näkökulmaa, mistä musiikkiharrasteluaan imehtelee. Kun Prospero innoitti pohtimaan nimenomaisesti naispuolisia artisteja, huomaan yksisilmäisyyteni samalla tavalla kuin taannoin kirjailijoiden suhteen (siitä polkkasin helmikuussa 2007). Rockissa on toki ollut vallalla erityisen mieskeskeinen arvomaailma, liikeideologia ja selkääntaputtelun hurma, mutta eihän se minua estä katsomasta avoimemmin, jos vain naiset pääsevät tekemään ja tuomaan ulottuvilleni levyjä omista lähtökohdistaan. Se ei ole mitenkään itsestään selvää, kuten ei ole kyllä miestenkään kohdalla.

(Hoi! Sivuhuomiona, äsken sarjassa Smallville soi tovin taustamusiikkina HIMin versio Wicked Gamesta, ellen väärin kuullut.)

Esimerkkinä, olen alkuvuoden aikana lainannut melkoisen pinon erilaisia artistien ja bändien elämäkertoja tai uran kertauksia: Fleetwood Mac, Eddie Cochran, Gene Vincent, Eläkeläiset, 22 Pistepirkko, Lemmy, Kinks, Who, Patti Smith, CCR, Marvin Gaye, Otis Redding, Django Reinhardt, Ian Dury, Elvis Costello, Big Star, Morrissey/Marr, Procol Harum, Stevie Ray Vaughan ja mitähän vielä. Moni on ollut mielenkiintoinen, lähes kaikki olen lukenut huolella lävitse. Vuoroaan odottavat tuossa vielä Byrds (Timeless Flight), Louis Jordan, Taj Mahal (omaelämäkerta), Paul Weller ja Brian Wilson (Catch A Wave).

Naisia pääosissa on ollut hyvin vähän, vain Patti Smith sekä Fleetwood Macin myöhemmän laitoksen merkkitekijät Christine McVie ja Stevie Nicks. Kaiken huipuksi ainoa kesken jäänyt kirja oli juuri tuo Patti-opus "Rock'n'roll nigger", ei siksi ettei artisti kiinnosta, vaan koska äitelä fanitus ja tekotaiteelliselta haiskahtanut vinkkeli uuvuttivat. Voisin kuvitella, että tuollainen vinoutuma syntyy helpommin naisartistin kohdalla – moljotetaan kuin sirkuseläintä, vaikka siinä kiinnostavimmassa asiassa eli tuotannossa olisi yltäkyllin juurta kirjan sisällöksi. Myös Costellosta, Morrisseystä ja Procol Harumista kertovissa kirjoissa paikoin kiusasi fanivinkkeli, koska kohde kiinnosti minua enemmän kuin kirjoittaja, mutta yhtä imelää oloa ei tullut.

Vastaavat pulmat eivät häirinneet valkoihoisten miesten mustista tai romanitaiteilija Djangosta kirjoittamissa kirjoissa, päinvastoin niistä on irronnut kiinnostavaa vinkkeliä minulle hyvin outoon maailmaan. Pääosin ellei täysin teosten kirjoittajat taitavat olla kalpeanaamaisia miehiä. Kiinalaistaustaisen Ben Fong-Torresin artikkelikokoelman Not Fade Away (tunnetuin lähde Rolling Stone) luin kyllä myös, siinä oli ansiokkaasti esitelty kaikenlaisia miehiä ja naisia.

Ompi tietysti syytä kysyä, valikoinko huonosti ja yksisilmäisesti. Sitäkin vikaa takuulla on, sillä luulen ainakin mustista naisartisteista löytyvän kiinnostavia kirjoja jazz- ja soul-puolelta, mutta huomattavasti suppeampaa tarjonta taitaa silti olla a) miesartisteihin verrattuna, ja b) muiden kuin valkoisten miesten kirjoittamana. Täytyypä katsoa ensi kerralla Metsossa sillä silmällä.

Luulisin etten ole kovin hanakasti hyljeksimässä sen paremmin naisten tekemää musiikkia kuin siitä kertovia kirjojakaan, mutta sensaatiohakuisia tai kiiltokuvia sommittelevia opuksia ei kauheasti jaksa selailla. Jos asiallisella otteella tehtyihin kirjoihin törmäisin, niin varmasti kiinnostaisivat esimerkiksi Diana Ross, Janis Joplin, Annie Lennox, Joni Mitchell, k.d. lang, Aretha Franklin, Billie Holiday, Poly Styrene, Gaye Advert, Bonnie Raitt, Tina Turner, Eva Dahlgren, ABBA, Kate Bush, Debbie Harry, Chrissie Hynde ja moni muu. Nuo eivät ole tärkeys- tai kiinnostusjärjestyksessä.

Pahoittelut otsikosta, en oikeastaan tiedä ketä se loukkaa, mutta varmasti jotakuta. Ja omaa kapeaa näköalaani minä tässä eniten ihmettelen, en yritä sälyttää sitä muiden niskoille. Vaikka luulee harrastavansa musiikkia siitä lähtökohdasta, mikä sattuu korvaa miellyttämään, eikä valkkaamalla ihonvärin tai sukupuolen mukaan, niin ehkäpä kuuluisi suorastaan emansipoitua. Heh.

6 kommenttia:

Jazmanaut kirjoitti...

Tulipahan mieleen, että semmoinen bändin nimi voisi olla hauska tai jotain, kuin Protocol harum.

Josta muistuikin taannoin naureskeltu Mokoma coverbändi, ku "Toinen mokoma"

Nimim:
Aamu ja tahmainen aivo.

Varapygmi kirjoitti...

Näino, Jaz. Coverbändit ovat tainneet erikoistua kieli poskessa hauskoihin nimiin, siis sellaisiin, joista voi jopa ymmärtää vitzin, kuten Bjorn Again (Abba), No Way Sis (Oasis) ja Let's Eppelin (oliks se Who).

Tutut kaavailivat sellaista nimeä kuin "Big Spoon Power Kauhavalta". Eivät tainneet tietää mikä kauha on englanniksi, mutta parempi niin.

Kaura kirjoitti...

Emansipatsioon! Marianne Faithfullin elämäkertsu on muistaakseni hyvä.

Varapygmi kirjoitti...

Jep, sellaisen muistelen lukeneeni ja löytäneeni pelottavan jännittäviä asioita. Nyt käväisin kirjastossa ja katsoin nopeasti mitä löytyisi. Kolme naisartistia tarttui mukaan, tai ainakin heistä kertovaa kirjaa: Patsy Cline, Deborah Harry ja Annie Lennox. Kahden jälkimmäisen kirjoittajakin on nainen: Lucy O'Brien ja Cathay Che. Kommentit säästän ehkä siksi, kunnes olen myös avannut kirjat.

Olisi siellä muutama muukin ollut, mutta pintatähdet eivät sytyttäneet (Whitney Housuton, Britney Spears ja sitä rataa) eivätkä tällä erää jazz-tähdetkään (Bessie Smith, Billie Holiday ja mitähän vielä), kun täytyy lukea edelliset alta pois.

Subjektit kiinnostavat yleensä enemmän kuin objektit, sellaiset jotka ovat itse musiikistaan paljon määränneet. Pitää setviä ajatusta myöhemmin, nyt Aapolla on asiaa.

Anonyymi kirjoitti...

Omalla tavallaan hyvin kirjoitettu kirja vaikkapa Britney Spearsista tms. voisi olla kiinnostava, mutta talla hetkella taitaa olla vain noita fani- tai paljastus!-kirjoja.

Onkohan vaikka Runawaysista kirjoitettu mitaan...
Vastaavasti voisin kuvitella etta mm. Nicosta on hyvin vaikea kirjoittaa mitaan sortumatta sensationalismiin.

Elamankertoja on tullut luettua aika heikosti, joten en voi vinkkeja antaa...kerro millaisia nuo ovat, mm. Annie Lennox saattaa olla kiinnostava kohde.

Varapygmi kirjoitti...

Ters, hdc! Britney vois olla kipeällä tavallaan kiinnostava, mutta mua pelottaa että se olisi kuin tulkinta eläinkokeiden uhrista.

Tuumailin itekseni ettei kirjoittaja saisi olla tai kuvitella olevansa suurempi kuin kohteensa. Eikä lukija kuin luettava. Muuten ovat kohteet sillä lailla hankalia, että tulee vaivautunut olo.

Kerron ilman muuta jos jotain irtoaa. Nico on tosiaan ovela aihe.