Hoo, olen ottanut pari päivää huolellisen rennosti: nukkunut silloin kun nukuttaa, katsellut pari elokuvaa pois tieltä (esimerkiksi Martin Ritt: Hud – Lännen kapinallinen, USA 1962, Paul Newman reteilee nokkana), kuunnellut runsaasti musiikkia (Ian Dury, Jam, Costello, Louis Jordan, Talking Heads, Robert Johnson) ja pahimpaan janoon juonut pari kaliaakin.
Eilen ei jaksanut ruoanlaitto sytyttää, kunnes lähdin Plokistaniaa kiertämään ja törmäsin Pastanjauhajien lastuun, jossa kerrottiin espanjalaisesta tortillasta eli perunamunakkaasta, mihin oli innoituksen tarjoillut Polkkapossu. Tuumin ainesten suunnilleen kaapista löytyvän, tosin chorizon korvasin oululaisten tapaan pekonilla ja punasipulin perinteisellä keltasipulilla. Muutenkin vetelin puoliksi vaistolla, koska en jaksanut kirjata reseptiä ylös enkä koneella välissä alituiseen hypätä.
Olennaista oli kuitenkin se, että tulos oli maistuva, jopa siinä määrin, että otan uusinnan chorizon kanssa kunhan kerkiän. Olisikohan syntiä raastaa hiukan juustoa perunoiden päälle ennen munien kaatamista sekaan? Tai silputa joukkohon tomaatti? Kenties lisäykset ovat yksinkertaisesti liioittelua.
x x x x x
Tänään muistin viimein mennä katselemaan uusiksi Prosperon säväyttävää listaa naaraspuolisista naislaulajattarista, joka oli kukkea kokonaisuus ja herätti uteliaisuutta mahdollisilla kommenttien täydennyksillään. En ollut suinkaan ainoa, jota se oli innostanut, muun muassa kaikenlaista jänskää musiikkia harrastava hdcanis esitteli minulle tuntemattoman Karen Daltonin, jonka esityksiä oli nautinnollista tutkia juutuubilta.
Vielä jäi monia tutkimatta, sillä unohduin etsimään mitä pätkiä omilta suosikeilta löytyypi.
Joskus 80/90-taitteessa se taisi olla, kun aina yhtä laajalla haavilla löytöjä tekevä veli esitteli minulle k.d. langin. Mieleen tarttui heti doowophenkisen Take 6:n säestämänä esitetty Ridin' The Rails, valloittava ralli.
Take 6 with k.d. lang: Ridin' The Rails
Neidosta hurmaantuneen naisihmisen kanssa matkailimme sitten 1991 (vai -92?) Lontooseen, missä piti katsastaa tuoreeltaan Percy Adlonin elokuva Salmonberries, jossa kd oli pääosassa androgyyninä alaskalaisena. Outo leffa, tavallaan vangitseva silti ainakin isolta kankaalta. Samainen nainen perehtyi paremmin levyihin ja pääsi pari vuotta myöhemmin esittelemään mullen videolta langin Unplugged-esityksen, joka jysähti.
En tiedä millainen erikoismikki mahtaa olla käytössä, mutta langin tapa säädellä äänensä voimaa paitsi omilla palkeilla, myös viemällä kättä ojentamalla mikkiä kauemmas, on aika hurjaa. Erityisinä huippuhetkinä muistan 90-luvun alun hitin
Constant Craving (unplugged)
ja Roy Orbisonin tuotannosta melkein kuin omaksi vohkitun loistosuorituksen
Crying (unplugged)
joka kasvaa lopussa niin vahvaksi, että äsken joutui taas haukkomaan happea ja tippa tuli silmään. Jos useimpien artistien kohdalla kappaleen vetovoima menee esittäjän edelle, niin langin kohdalla joku alamittainenkin kappale on jaksanut viehättää.
Muita esityksiä, joissa naisäänet ovat säväyttäneet, haeskelin tällaisella satunnaisotannalla:
Beautiful South: Don't Marry Her (xxxx me)
Ella Fitzgerald with Louis Jordan & His Tympany Five: Baby, It's Cold Outside
Mary Coughlan: Whisky Didn't Kill The Pain
Sitten oli vielä turhankin usein jankkaamani Kirsty MacColl, jonka kolmella Tropical Brainstorm -albumin kappaleella viihdytin taas itseäni, alla olevista eka säväytti nyt eniten.
England 2 Columbia 0 (live)
In These Shoes?
Mambo de la Luna
Nämä nyt olivat vaan tämmöisiä, kovimpana juttuna pidin Prosperon listaa. Silti kansalaisvelvollisuuksiin olisin lisäämässä, että tuo piuhaton versio Cryingistä kuuluu nähdä edes kerran. Jos ei satu siitä pitämään, niin ollaan sitten eri mieltä. Täytyy jatkaa tutkimuksia ostoslistan pohjalta, sillä alku oli ainakin makoisa, myös PJ Harveyn Rid Of Me.
22.7.2008
Constant Pylkkerö Craving Aikaan
EDIT! Yksi täydennys vielä, unohdin aikaisemmin lykätä tuohon Aretha Franklinin väkevän suorituksen vuodelta 1964 (ennen kuin hänen etunimensä kääntyi muotoon Ahtera), joka säväytti eilen Teeman omituisessa ohjelmassa nimeltään Sex'n'Pop.
Betty Everettin hittiversiosta olen aina tykännyt, jopa Cher meni mukiin esittäessään tuon 80-luvulla, mutta taisin löytää uuden suosikkini eri vaihtoehdoista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Olinko teidän kans katsomassa Salmonberryt? Juurikin ajattelin kyseistä leffaa kovin, kun radiosta tuli Calling You Adlonin Bagdad Cafesta.
Olen saanut aika kovaa kadehdintaa, kun olen kertonut nähneeni langin nakuna (joskin vain valkokankaalla, niin kumminkin). Hah!
Hmm jaa, en ou varma. Luulin että olimme kaksin, aika ex tempore päiväsaikaan, mutta en nimenomaisesti muista ettet olisi ollut megessä. Sama reissu se oli tietysti, jolloin useasti kohtasimme.
Hätkähdyttävä vähäpukeisuus jäi mieleen, ehkä vielä paremmin silti tunnarin "I'd walk through the snow barefoot…" tai jotain sinne päin.
Kun mullakin muistikuva väittää, että olisin ollu yksin ja omasta mielenjohteesta. Toi on just semmoisia lehvoja joita kävin Lontooseessa katsomassa. Ja piisi jäi kans mieleen elämään.
Kiva etta Dalton maistuu, on ollut minulla usein se "paras artisti josta et ole ikina kuullut" suositus ihmisille...
Nuo MacColl ja lang ovat sillai etaisesti tuttuja joilta en ole kai kokonaisia levyja ikina kuullut...
Tuolla toisaalla mainitsemasi Joni Mitchell taas on sellainen joka ei ole oikein minulle avautunut.
Ja taman blogin jostain vanhemmasta merkinnasta oli linkki Rita Pavoneen, jonka johdosta olen nyt alkanut kasvavasti kiinnostua noista Italian ja Ranskan ye-ye-tyttosista...parastaikaa taustalla soi Patty Pravon La Bambola :)
Jou, Daltonia pitää hommata ainakin levyllisen verran, kunhan keksii mistä hakee.
Erityisen hauskaa, jos Pavone tarttui täältä. Veli löytää tuollaisia huvituksia, ei ole turhan ronkeli sen mukaan onko jokin coolia tai taidetta tai niinjotespäin. Olen itse palannut pari-kolme kertaa hakemaan omasta polkasta linkin, mikä on aika sairasta tumputusta.
Eikä siinä vielä kaikki, Ruisrock-yönä kun päästiin Turussa kaverin kämpille, hän etsi samassa polkassa mainitsemaani David McWilliamsin Days Of Pearly Spenceriä ja esitteli sitä upeana löytönä(än). Nauratti kuinka samanlaisiin erityistapauksiin tartumme.
Ai niin, vielä pitää langista mainita, että albumeista tunnen vain pari: Absolute Torch & Twang (rokimpaa kantria) ja Ingenue (josta Constant Craving on edustava hitti). Eniten varmaan pidän videokokoelmasta ja tuosta Unpluggedista, koska neidon lauluilmeitä ja kasvoja katselen mielelläni. Myöhempi tuotanto on mennyt ohi, pitäisi päivittää.
Kirstua mulla on muutama levy: Electric Landlady, kokoelma Galore, Titanic Days ja suurin suosikki Tropical Brainstorm, jonka muovisehko eteläamerikkalaisuus uppoaa hienojen rytmien ansiosta.
Lähetä kommentti