Polka des zwei hunderts

Anteeksi siansaksa otsikossa, se markkeeraapi sitä, että näköjään tämä on polkka numero 200. Tai kuten me latinalaiset (olen käynyt Klasua, joskaan en lukenut siellä platinaa, enkä ole ihan saletti luvuistakaan) sanomme CC, mikä viittaa pienin kirjaimin myös kuutiotilavuuteen, olikos se kuutiosenttimeeteri.

Edelleen pitää mainita, että siemennestepanoksen keskitilavuudeksi on jossain joskus määritelty 10 cc, mistä puolestaan otti nimensä näppärä brittipopbändi 1970-luvulla. Ilmeisesti ihailivat amerikkalaista popbändiä nimeltä Lovin' Spoonful ja halusivat nostaa tällä keinolla hattuaan.

Jeaah, pojan kanssa hurvitellun viikonlopun jälkeen silmäisin pikaisesti Plokistania, missä huomio kiinnittyi monella kolkalla tilaa raivanneeseen Syntitestiin. Pitihän se hapiaan pyöräyttää lävitse. (Via Sedis, Kriisipuuro, Sun äitis, Dolorosa, Appia, Veneto… en jaksa keksiä enempätä.) Näin mairittelevaa hyveellisyyttä se pukkasi:

Suhtaudun epäluuloisesti ihmisiin, jotka hyveitään korostavat, enkä usko tähän tulokseen millään muotoa. Jos nyt kaivamalla kaivaa asioita, joiden korostuminen ilahduttaa, niin kohtuullisuus on hauska nähdä kärjessä ja vastaavasti ylpeys, kateus ja huumorintajuttomuus hännillä.

Asioita, jotka näyttävät sijoittuneen aivan vääriin paikkoihin on vatsan palvonta, sillä elämästä kohtuuton osa menee oraalinautintoihin, joista vatsa saa osansa, jopa leijonan sellaisen. Rakkaus taas tuntuu jääneen huutolaiseksi, en käsitä mistä se pisteitä keräisi, vaikka testi muuta väitttää.

Sitten ovat vielä vastapareiksi asetellut ahneus ja viisaus sekä ylpeys ja urhoollisuus, jotka ilmeisesti jäävät arvomaailmassani kunnioitetun Syntestaattorin mielestä muiden jalkoihin, kuten saattaa olla todellisuudessakin. Meinaan, ahneudelle ja ylpeydelle ei olisi oikein elinkelpoisia olosuhteita ahtaissa puitteissani, kun taas kannettu viisaus ei pysy matkassa eikä urhoollisuutta rauhanajan pelkurisivari ole nähnytkään, saati että olisi itse osoittanut.

Näillä eväillä uuteen viikkoon. Taidan satsata tuolta syntilistan kärjestä murehtimiseen ja hengen velttouteen, jos kohta myös ruumiin. Huomasin vasta, että hyveiden matalin lukema on korkeampi kuin syntien suurin. Mitä hiivatin pyhimystä se viattomasta testaajasta vääntää? Painotetut nopat taas käytössä. Silti taidan määrätä Pyhän Varapygmin päivän almanakkaan, kunhan keksin sopivan ajankohdan ja teeman.

Klassikkomeemi

Jaaha, Loistava puhallus nakkasi hurjan tehtävän, johon haastoi saman tien koko Blogistanin:
"Nyt on rehellisen itsetutkiskelun paikka. Eli listaa kymmenen klassikkoa, joita et ole yrityksistä huolimatta pystynyt lukemaan alkua pitemmälle saatikka loppuun asti."

Kun asiaa tiskaillessa puntaroitsin, totesin etten ole tainnut pariinkymmeneen vuoteen virallisia klassikoita juuri lukea. Tämä varmaan paljastaa, että voisi olla järkevämpää listata kymmenen klassikkoa, jotka olen kahlannut läpi. Vaikeampaa olisi luetella kymmenen sellaista, joista olen vilpittömästi innostunut, muuten kuin suoritettuna tehtävänä.

Puhalluksen listalla oli kolme sellaista, jotka uskon lukeneeni: Kivi, Hesse ja Dostojevski. Tolkien muistaakseni jäi murrosikäisenä kesken, eikä koskaan vetänyt kunnolla mukaansa.

Lapsuudenkodissa oli isän muhkea kokoelma laadukasta kirjallisuutta, mutta se löi jotenkin tukkoon halut – koskaan ei tiennyt mistä kohtaa sadan hyllymetrin valikoimaa lähtisi liikkeelle. Ainakin venäläiset ja kotimaiset klassikot jäivät huutolaisen asemaan, joten niitä on turha lähteä edes listaamaan. En muista olenko lukenut esimerkiksi yhtään Lauri Viidan tai F. E. Sillanpään teosta. Tai Tolstoita.

Samaten runot ja näytelmät ovat jääneet muutamaan hassuun kokemukseen, en ole niihin ainakaan vielä oppinut syventymään, vaikka näytelmäkäsikirjoituksissa Oscar Wilde ja Friedrich Dürrenmatt ovat tehneet vaikutuksen. Miksei myös Monty Python -porukka tv-käsikirjoituksillaan.

Panenkin jonoon vain kymmenen (semi)klassikkoa, jotka olen halunnut lukea, mutta mynnähtäneenä henkilönä en ole päässyt pitemmälle kuin korkeintaan vähän selaillut:

1. Joseph Conrad: Nostromo (Hopealaiva). Roikkunut pari vuotta odottamassa, että aloitan.

2. Robert Musil: Mies vailla ominaisuuksia. Sama juttu. Tätä tavailin 80-luvulla kiinnostuneena, mutta eipä vain käynnisty nyt lukeminen.

3. Charles Dickens: Nicholas Nickleby. Muutaman muun Dickensin olen lukenut aikoinaan, tämä odottaa poikittain hyllyssä, koska isä sitä taisi parhaaksi kehua.

4. Virginia Woolf: koko tuotanto. Englantia opiskellessa jäi sellainen mielikuva, että Woolfia pitäisi yrittää tutkia, mutta haaveeksi on jäänyt.

5. Raamattu. Puhuvat että se merkittävä ja suosittu teos olisi, minä en tunne kuin joitakin lainauksia.

6. Pentti Haanpää: Yhdeksän miehen saappaat. Suuri suosikki kirjailijana, tämä muinoin tv-sarjana nähty teos ei vaan ole osunut kohdalle. Tiukka ja tiivis lauseensa on ehdoton.

7. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Olen nähnyt Monty Pythonissa kisan "Summarize Proust Competition", mutta se ei ehkä riitä?

8. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla. Synti ja häpeä. Tuntematon ja Musta rakkaus on ainakin tullut tavailtua, mutta tätä en muista kuin silmäilleeni ja elokuvasta opiskelleeni.

9. James Joyce: Odysseus ja Finnegan's Wake. Koska Dubliners ja Taiteilijan omakuva ovat mielenkiintoisia, pitäisi kai näitäkin yrittää edes muutama sivu lukea.

10. Graham Greene: Loppuun palanut. Tämä on odotellut pitkään sängyn päädyssä, Kunniakonsuli on toinen väliin jäänyt ilmeisesti painavampi herran teos. Greene on suursuosikkeja, jota olen aloittanut jo uusintakierroksen ainakin teosten Jutun loppu, Miehemme Havannassa ja Inhimillinen tekijä osalta.

Bonus: Kari Hotakainen: Klassikko. Lukematta on jäänyt tämäkin, vaikka se voisi nousta kaksinkertaiseksi klassikoksi.

Hjuu, en tiedä millaisin kriteerein klassikko pitäisi määritellä, itse käytin aika löperöä seulaa. Ehkä tämä kelpaa välipalaksi ja vinjetiksi, kun sivistyneempi kaarti kokoaa omia listojaan. Velvollisuudesta en ole pystynyt aikuisiässä juuri kirjoja lukemaan. Tarjontaa on niin paljon, että on hauskempi valita sellaisia, jotka nautintoa tuottavat.

Onhan sekin julma totuus, että jos tekstin kanssa puljaa pitkiä päiviä, niin silmät alkavat harittaa, eikä lukeminen enää tahdo maistua iltasella ainakaan täyden keskittymisen ja eläytymisen voimalla. Tekosyy se silti on, koska kaikenlaista köykäistä pitää silmäillä jatkuvasti.