Puolivillainen ei lämmitä 50-prosenttisesti

Vaihteeksi hiukan itsesaastutusta. Kaveri ohimennen mainitsi, että plokistani ainakin näkee vapaa-aikaa olevan runsaasti. Tavallaan niin, mutta minulle tuo huomio paljastaa ennen kaikkea ikuisen taipumuksen tuntea ja ajatella, että toisilla on helpompaa tai mukavampaa.

Olen tässä puuhastellut viiden viikon aikana käännöksiä ehkä 500 000 merkkiä (välilyöntien kera), mikä tekee jonkun 70 000 sanaa. Sekin on jonkinlainen työsuoritus, mutta kuuluu siihen askarteluun paljon muutakin tylsää toimittamistyötä, kuten oikolukemista, sivujen tarkistelua ja sähköpostien lähettelyä.

Siinä ei ole mitään hohdokasta, mutta jos sen tekee kotikoneella ja hyppää aina välissä Plokistaniin, voi syntyä mielikuva että onhan se helppoa onnelaa, kun saa määrätä itse mitä milloinkin tekee.
Silloin mielessä on haavekuva. Työnteko kotona on kaksipiippuinen miekka, sillä siinä voi säästää aikaa, koska ei tarvitse sonnustautua työpaikalle ja voi puuhailla haluaminaan kellonaikoina haluamassaan rytmissä, mutta toisaalta ei voi varsinaisesti sulkea työpaikan ovea takanaan. Lomat, saikut ja pekkaset ovat helposti puolivillaisempia, kun töistä ei tahdo päästä irti kuin väkipakolla tai juomalla itsensä vapaataipaleelle, saati että rahaa saisi tekemättä mitään. Jos notkun plokeissa töitä tehdessä, se ei suinkaan lisää vapaa-aikaa, vaan joko pidentää työpäivää tai lykkää työn valmistumista.

Kokeneemmat ja ryhtevämmät osaavat määrätä itselleen selvät ajat, jolloin tehdään täysipainoisesti työtä, mikä vastaavasti auttaa kai määräämään muun ajan vapaaksi. Moni tarvitsee erillisen työhuoneen ilmeisesti juuri näistä syistä.
Minä tarvitsisin kai erillisen työkoneen ilman nettiyhteyksiä, mutta silloin joidenkin asioiden tarkastaminen hitusen hankaloituisi. Se ehkä kyllä vain terävöittäisi jälkeä, että tekisi ensin alustavan työn ja sitten tarkastaisi kaiken tarpeellisen.

Äh, jos tämä kuulostaa valitukselta, sekin johtaa harhaan. Kiinnostavaa asiassa on halu takertua toisten tekemisissä näkyviin merkkeihin siitä, että aikaa menee kaikenlaisiin hupatuksiin ja turhuuteen. Omissa touhuissa ei välttämättä edes huomaa, jos katselee viikon mittaan vaikka 15 tuntia telkkaria tylsänä rötköttäen, notkuu toiset 15 paarissa ja kolmannet 15 selaa pronoa, mutta toisilta voi silti vaatia kurinalaisempaa toimintaa ja korkeaa työmoraalia.

Paarissa on tuttu ilmiö, että ihmiset tekevät huimia johtopäätöksiä: jos jollain on tuoppi kourassa, hän tuhlaa rahansa ja aikansa juomiseen. Se voi pitää paikkansa tai olla potaskaa. Itse asiassa ammattilaiset kiinnittävät usein vähemmän huomiota; he vain vaivihkaa särpivät kymmenen tuoppia yllättävän pikaisesti ja saattavat kadota kotiin jatkamaan. Amatöörit tai putken alkuun päässeet tuurijuopot vastaavat metakasta, kommelluksista ja ylilyönneistä.

Tiedän sen kokemuksesta. Niinä aikoina kun olen eniten ja säännöllisimmin juonut, olen myös osannut taidon, miten tenutetaan pitkä päivä muistikatkon tuolle puolen niin, että pystyy esittämään melkein asiallista vielä valomerkin tullen ja löytää kotiin, vaikka oikeasti on marinoinut aivonsa järkyttävään ylikuntoon. Poikkeuksiakin tulee kyllä ihan väkisin.
Pitäisikin osata olla iloinen, että nykyään kestokykyä ei ole lainkaan samaan malliin, koska korkean paikan leirit ja armoton päivärutiini puuttuvat. Tulee vain harvakseltaan reuhdottua kuin vähämielinen ja sitten ihmeteltyä, että onpa paikat kipeät ja etten tiennyt minulla tällaista lihasta olevankaan.

Itse haaveilen ajoittain siitä, että minulla olisi säännöllinen viikkotyö – 8 tuntia päivässä ja viikonloput vapaat – jossa saisi kesälomat, sairaslomaa tarvittaessa, eläkettäkin kertyisi ja turvana olisi liitto ansiosidonnaisine tukineen, jos työt loppuvat.
Tästä voi nurinkurisesti aavistella julmaa tosiasiaa, että ihmeelliset täytyy työolosuhteiden olla, jos niitä osaa itse arvostaa, mutta kateellisia löytyy helposti joka suunnalta.

Jäävuoren huippua koskeva teoria on etevä, siis että näemme vain yhdeksäsosan kokonaisuudesta, mutta se ei ole sovellettavissa aivan joka paikkaan. Jos näkee ihmisen vaikkapa tuoppi kädessä tai ravintolassa lounaalla, se ei välttämättä paljasta, että hän juo 9 tuoppia tai syö 9 ravintolalounasta päivän mittaan.

On kiusallisen vaikeaa pitää samaa odotus- ja vaatimustasoa itselle ja muille, siis ihan vain päänsisäisen hyväksynnän kannalta, vaikka se olisi minusta elämänasenteena lupaava. Aika monille meistä tuntuu olevan tarpeellista vähätellä toisten tekemisiä, että omat saisivat suhteessa enemmän arvoa, tai vaikkapa ihmetellä toisten elämän helppoutta, että oma urheus vaikeuksien kestämisessä ja selvittämisessä vähän korostuisi.

Ei tällainen arviointi sitä tarkoita, että viitsisimme ymmärtää millaista toisen elämä oikeasti mahtaa olla – tai että olisimme kovin kiinnostuneitakaan siitä. Eikä elämä ole kilpailua. Siitäkin olen kuullut kyllä eriäviä mielipiteitä.

Asia aivan erikseen on polkkien synnyttämät väärät mielikuvat. Tännehän valikoituu vain niitä juttuja, joista huvittaa ja ehtii kirjoittaa. Kirjoitushommien sivussa tai kaljapullo kourassa voi vielä nakutella jonkin verran, mutta monen muun toimen ohessa se jää tekemättä.
Esimerkiksi tiskaamista tai ruuan laittamista en viitsi tehdä polkan tahdissa. Tai teoreettisena vaihtoehtona tuskin jaksaisin yrittää availla toisella kädellä rintaliivejä ja toisella nakuttaa tuntemuksia, että "life goes on bra", kuten Paul McCartney asian ilmaisi. Enkä minä yleensä drag-asussa olekaan kirjoitellessani.

Mutta se on jo ihan eri polkan aihe.

Tämä on erikoispolkka. Rummutin suurimman osan tästä puolivahingossa sähköiselle keltaiselle lapulle, luultavasti lyhytaikaisen pelikiellon aikaan, enkä suoraan bloggerin "dashboardissa". Tarkoitus oli vain merkitä jokin ajatus talteen.
Haaveilin josnain välissä, että olisi hyvä oikolukea polkkansa, mutta en jaksanut tätä kauheasti hioa tai tiivistää, pikemmin lisäilin pikkujuttuja. Ellei viitsi hieroa tekstiä kuntoon, pitäisi kai aina pyytää anteeksi mahdolliselta lukijalta. Anteeksi.