Totisesti kummastuttavaa

Raapaistaan nyt jotain pientä, kun sai pään taas auki.

Perjantaina oli harvinaisen ristivetoinen päivä, koska suuren työtaakan oheen kertyi vaihtoehtoisia huvituksia eli menoja peräti kolme samaan aikaan. Meinasin taintua, koska kaikkiin olisin halunnut osallistua, mutta yhdistäminen oli hankalaa. Niinpä otin tirsat sillä kellonlyömällä, kun ensimmäinen iltama olisi alkanut, ja haaveilin jatkavani töitä illalla.

Tuurilla osui kohdalle sopivaan aikaan hälytystekstari, jonka sytykkeestä säntäsin musavisaan vain puoli tuntia myöhässä. Siellä alkoi nuottiöljyn siivittämänä tunnelma kohota, kun laaja Lammaspullien joukkueemme vielä löysi mainiosti vastauksia ja murjoi hopean kylkeä. Eikä tämä vielä mitään, samaan aikaan tuli kahden suunnan houkutuksia, sillä irkkubaarissa oli etenkin virtuaalimaailmasta tuttuja ihmisiä, vierailevana tähtenä Saksasta aiemmin yhteyttä pitänyt blogi- ja FB-ystävä.

Mutta kun muuan joukkueemme pariskunta kertoi, että vieraslistan kautta pääsee Klubille katsomaan Raappanaa ja samalla namikoita liikuttelevaa blogitoveria Jazmanautia, ja kysyi lähdenkö, tartuin tarjoukseen. Sehän oli ilahduttava ratkaisu, sillä epämääräisesti hiphopin tai räpin suuntaan arvailemani musiikin sijaan Raappanan muikea orkesteri Sound Explosion Band irroitteli messevää reggaeta. Nuoriso näkyi olevan täysillä mukana ja itse nautiskelin taka-alalla sanottavan myönteisestä hengestä.

Hiljattain ovat eri tavoin napanneet nykyisistä suomalaisista kappaleentekijöistä ainakin Jukka Poika, Paleface ja nyt myös Raappana. Siten omasta omituisesta vinkkelistäni tuntuu, että uusia aluevaltauksia tapahtuu, kun tämä kama näkyy saavan suosiotakin. Välissä ehdin inhota muodissa ollutta uikutusta, mitä matalat angstiset miesäänet paatoksella lauloivat mahtipontisin sävelin. Naisten kontolle jäi silloin ilahduttavampi uusiosarka, mistä tosin näppituntumani on ollut hyvin hutera jo vuosikausia.

Mikä perjantain päätteeksi oli parasta, illan erinäisiä vaihtoehtoja lopulta yhdistyi Klubilla, sillä irkkubaarin seuruetta valui paikalle ihmettelemään menoa. Niinpä tuli nähtyä silmätysten pitkästä aikaa useita tutuiksi koettuja ihmisiä ja ylimittaisen sytytyslangan välityksellä käsitin myös tavanneeni ensi kertaa uudemman blogitutun. Tästä on kertonut tarkkasilmäisemmässä vireessä ollut Enimmäkseen harmiton.

Vallattoman hyvä mieli jäi kotiinviemisiksi, mistä kuuluisi kiittää ainakin bändin heppuja ja heitin takahuoneessa tarjoamaansa rommihuikkaa, sisäänpääsyn järkänneitä Virpiä ja Jazia, sekä seuraksi ilmestynyttä hilpeää porukkaa. Vaikka tunsi kolarinukkena heiluvansa kylillä, pää ryvettyneenä, seura oli valioluokkaa.

* * *

Harhauduin äsken hyräilemään kappaletta Really Mystified. Se on takertunut kallooni Elvis Costello & the Attractionsin rupisen hurmaavana esityksenä, joka liitettiin jälkikäteen loistoalbumiin Imperial Bedroom cd-bonuksena, sillä se on levytyssessioiden aikaan muistaakseni rykäisty jokseenkin laakista studiolivenä narulle. Juutuubilta löytyi kuin löytyikin siitä alkuperäinen esitys, the Merseybeatsin b-puoli vuodelta 1964 (vaikka "videon" yhteydessä mainitaan 1963). Sehän sopii sunnuntain klassikoksi muuten, paitsi taitaa olla tuon epiteetin ansaitakseen melko tuntematon.

Yksinkertaisen tehokas kitarakoukku (tuossa mukavin variaatioin ylhäältä ja myös basson äänialan tienoilta) ja mainio laulumelodia riittivät 1960-luvun alkupuolen suuren buumin aikaan tuottamaan runsaasti hienoja renkutuksia. Osasivat sen Englannissa tietysti muutkin kuin the Beatles.

Tarkistin vasta kenen työtä Really Mystified on, sillä the Merseybeats käytti myös lainakappaleita, mutta tuosta vastaavat laulaja/kitaristi Tony Crane ja alkuperäisbasistin Billy Kinsleyn välillä korvannut merkkitekijä Johnny "Gus" Gustafson.

Muistelin Gustafsonin häärineen the Piratesissa, mutta se näkyy tapahtuneen parhaiden vaiheiden ulkopuolella, eikä Johnny Spenceä olekaan helppo korvata basistina ja ärjynä laulajana. Sen sijaan Gustafsonin panos Roxy Musicissa on hyvinkin tuttua alkupään vaihetta ja näkyy hän vaikuttaneen myös Ian Gillan Bandissa.

Jep jep, jos ei varsinainen klassikko, niin harvinaisen hyvin se on tarttunut mieleeni.

Sunnuntainen klassikko

Sosiaalisessa mediassa syntyy toisinaan erikoisia mielleyhtymiä ja satunnaisia villityksiä. Yksi pitkään ja toistuvasti huvittaneista on 60-lukulainen korvamadon arkkityyppi, Herb Alpertin Tijuana Brassin kera esittämä klassikkokappale Tijuana Taxi.

Se on toiminut vuosia kaveripiirissä riivajaisena siten, että jos joku erehtyy aloittamaan hyräilyn, melodia voi kiertää eri suissa ja päiden sisällä päiväkausia. Musavisassa sillä on tuhottu monta yritystä tunnistaa näytteitä, kun kertsiä tavoitellessa joku on hyräillyt päälle tidi-tittit-tidi-tii. Olkoon tämä samalla varoituksena, että korvamatoja pelkäävien kannattaa vain omalla vastuulla kuunnella kappale linkistä, mutta video on niin riehakkaan hyvä, että se kannattaa katsoa vaikka äänettömänäkin.

Mainittakoon, että tuo video on saanut myyttisen suosion Statuskaapparien piirissä FB:ssä. Kyse on merirosvohenkisestä scimitarinheiluttajien joukosta, joka ryntäilee joskus täysin yllättäen valtaamaan kaveriensa viattomia statuksia ja täyttää kommenttiosion satunnaisilla huomioilla, puujaloilla, musiikkilinkeillä tai muulla mieleen moljahtavalla. Siinä on parinsadankin kommentin raja joskus paukkunut ja onnettoman statuksenlaatijan sposti täyttynyt. Väliaikamusiikkina toistui jossain vaiheessa mm. Tijuana Taxi. Olen itse päässyt hangaround-jäsenenä joskus mukaan kaappaamaan ja varmaan kaapatuksikin.

Aina ilahduttaa aloittaa uudestaan tuon videon katsominen: Tööt tööt!

Jälkihuomio: Mulla leikkaa Safarissa upotetusta kuvasta oikean reunan pois. Jos on sellaista pulmaa, kannattaa käyttää tätä suoraa linkkiä ja tietysti laittaa video täyttämään koko näyttö:

Herb Alpert & Tijuana Brass: Tijuana Taxi (1966)

Lisää sunnuntaiklasarei tääl.

Rihkamaa

Muutama kuvajainen satunnaisista tapahtumista.

Ruokaseikkailujen juhlavaan arkiseen osastoon pitää lukea nakkipannu. Vakaa aikomus oli tehdä jääkaappiin unehtuneesta frankfurter-paketista kunnon soppa, mutta kun alkoi nälättää ja keitettyjä puikuloitakin oli sopivasti puoli kiloa käsillä, niin ainekset kuului laittaa paistinpannuun.

Kokonaisuutta oli täydentämässä kimpale voita, sipuli, jauhettu chili, suola. Loppupäässä vielä mustapippuri ynnä koristeeksi viilleltyä granapadanoa, jotka eivät kuvassa näy. Vaativa suururakkahan se oli.

* * *

Kesän erikoisin käännöshomma oli Swamp Thingin jakso Pog, jossa oli runsaasti uudiskieltä.

Tuli se jo painostakin, mutten vieläkään tiedä miten onnistuin suomen vääntelemisessä.

Mielipiteitä voi olla yhtä monta kuin lukijoitakin, mutta puuha oli jännittävää ja hauskaa.

* * *

Poijaan jännittävin hetki syksyllä osui heti hänen kymppisynttäriensä jatkoksi. Kesän futiskoulun kautta pääsi mukaan arvontaan, jossa lykky oli kohdallaan ja hän pääsi ensi kertaa elämässäns Helsingin stadionille, saman tien nurmelle saakka. Toimi junnusaattajana, kun Suomen Huuhkajat astelivat EM-karsintapeliin Unkaria vastaan.

Mieleenjäävä kokemus saletisti. Viikkoja myöhemmin vielä tunsi aavekipuja kantapäässään, kun maajoukkuepelaaja sattui astumaan vähän nilkalle, eikä sen tuottamasta ylpeyden häiläyksestä voinut erehtyä. Jos sama kosketus olisi tullut vaikka koulupelissä, kolhu olisi varmaan unohtunut jo seuraavaan aamuun mennessä.

* * *

The Monochrome Set. Viime keväänä roihahti oikein innostus bändistä, jonka kataluuksia olin ihastellut 1980-luvun puolivälin molemmin puolin ja palautellut mieleen juutuubista. Tännekin olen aikaisemmin laittanut kulkevimman vanhan semihittistyken Jet Set Junta, mutta vielä lujemmin iski myöhempi osuma Walking with the Beast:

Bändin levyjä oli sen verran hankala löytää, että alistuin hankkimaan PayPal-tilin, jonka avulla sai ensi nälkään ostettua MP3-albumeita ja tilattua lisää tuotantoa cd-muodossa heitin nykyiseltä levy-yhtiöltään. Kovasti on maistunut niiden alle kymmenen älpykän kuuntelu, jotka kohtuuvaivalla sain käsiini, mutta silti häkellyin katsoessani iTunesin listaa eniten kuuntelemistani kappaleista:

On todettava, että ennen niin mukavasti toimineen iTunesin tiheät päivitykset ovat hukanneet a) minua miellyttäneitä ominaisuuksia, b) yhteyksiä aiemmin taltioituun musiikkiin, c) tiedot aiemmista soittokerroista ja d) luottamukseni koko vehkeeseen käyttämisen mielihyvän rapistessa. Vaan onhan se varmasti nykyään entistä tehokkaampi tapa kaupata tavaraa ja luoda yhteyksiä muihin Applen härpättimiin, joita minulla ei ole, enkä vaivatta saa tiliäkään, jolla voisin ostoksia tehdä. En siis kuulu kohderyhmään, taaskaan.

Eikä tuo Top 25 juuri korreloi sen kanssa, mistä kappaleista Monochrome Setin levyillä eniten pidän, mutta uusiin tuttavuuksiin on pitänyt tutustua tarkemmin. Runsaasti hienoja melodioita, tiukkaa sarkasmia lakoniseen tapaan laulettuna ja vanhanaikaisen puhtaasti soivaa kitarahommaa, mitä kaikkia olen muun muassa arvostanut, kuten myös musiikillista huumoria.

Asiatonta

Kun on niin hiljaista ollut ja päivitystä kysyttiin, teen tällaisen asiattoman väliruikauksen vailla asiaa. Ompi epämääräisesti hiukan hävettänyt tuo edellinen viesti sikäli, että vähäpätöisestä seikasta jaksaa noin lujasti messuta, mutta se vimmastutti esimerkkinä rihkamakulttuurista. Vaikea löytää nykyään mitään kunnolla tehtyä ja hintakin korreloi turhan sattumanvaraisesti laadun kanssa.

Lounastauko käsillä, mutta ei nälätä eikä oikein juttuakaan irtoa. Taidan katsoa yhden Alfred Hitchcock esittää -jakson, sillä niitä on tarttunut Kanttilasta boksillinen jossain vaiheessa mukaan. Piristävää tuollainen vanhakantainen mustavalkoinen draama, 25 minuutin mitassa, vaikka juonien käänteet muistuttavat siinä määrin toisiaan, ettei kannattaisi liikaa peräkkäin ahmia.

Tämähän julkaisi tekstin melkein lennosta, kesken kaiken, mutta menköön. Enter-nappula toimii liiankin tehokkaasti monissa ohjelmissa, ehkä se on sitä edistystä, jossa en pysy koskaan kärryillä.