Viikko sitten osuin laittamaan Sunday Classicin tänne kahdesta syystä. Toinen oli SusuPetalin kimmoke, koska olen usein hänen klassikoistaan ilahtunut. Toinen taas oli se, että jostain syystä pyöritin juutuubilta yhä uudestaan Handle with Carea (kts. viikontakainen), ihmettelin takertumistani vanhaan hittiin ja ajattelin sen olevan käyttökelpoinen vinkattava ja linkattava.
Noh, kävi ilmi, että Lepis on laskenut kiertävän Sunday Classicin täyttävän tänään vuoden, joten oli teeman aika. Perinteiseen tapaani huvitti pikemmin kiertää sääntöjä kuin valita yksinkertaisesti toinen Traveling Wilburys -esitys, koska olen vasta-alkaja. Monenlaista kävi mielessä, jopa toisena handle-stykenä Otis Reddingin Hard to Handle, kunnes oivallus tapahtui.
Wilburyn tähtiviisikon jäsenien aiempaa tuotantoa miettiessä houkutti tuoda esiin Jeff Lynnen eka levybändi Idle Race, mikä sopiikin loistavasti klassikkosynttäreille, koska yhtyeen debyyttialbumi oli Birthday Party (1968). Olin läpi 70-luvun perso Lynnen herkille laulumelodioille, joita varsinkin ELO:n hiteissä oli tyrkyllä. Taisi olla lähellä 80-luvun taitetta, kun ulottuvilleni vasta osui tuo Idle Racen LP.
Birthday Party nappasi heti. Siinä oli niitä upeita kooruksia, jotka olivat selvä johdanto kohti ELO:a, mutta paljon muutakin hulvattomuutta. Ei ole mikään ihme, että Lynne yhdisti voimansa toisen birminghamilaisen, the Movessa kuuluisaksi tulleen Roy Woodin kanssa, sillä heidän sävellyksissään ja luovassa soitinnuksessaan oli paljon yhteistä.
Tämä valittu näyte Birthday on synkkärilaulu, jolla on paha onnitella ketään englannintaitoista, koska ei se mitään suurta juhlaa sankarille tarjoile. Onpahan silti hieno laulu ja kuvaava näyte klassikkoalbumilta, joka on jäänyt vähän kulttilevyksi pikemmin kuin kaiken kansan suursuosikiksi.
Sivuhuomiona voisi mainita, että oululaisbändi The Spiders taisi innostua Idle Racesta samoihin aikoihin kuin itse sen löysin, sillä muistaakseni heidän kakkoslevynsä sai nimensä Birthday Partyn kappaleesta Follow Me Follow, josta kiekolla oli koveri.
7 kommenttia:
Aah, kiitos täsä ihanasta synkkärilaulusta! Idle Racesta minulla ei ole minkäänlaisia mielikuvia, nyt on pakko mennä tuubiin.
ELO oli aikanaan jotakin utopistisen maagista ja hauskaa, ja samaa voi sanoa Wizzardista. Ostin jokin aika sitten Wizzradin kokoelmaceedeen, huh, oli kyllä vaikeuksia kuunnella se kokonaan läpi, vaikka Roy Woodin mielettömyys kolahtaakin minuun.
Joo. Tämäpäs olikin hieno eikä niin usein kuultu valinta. Hyvä juttu. ELO ja Move ovat hyvinkin tuttuja juttuja, mutta näitä aiempia ja pienempiä kuulee missään harvemmin. Olet oikeassa siinä, että tuosta on suora yhteys ELO:n ensmmäisiin 1970-luvun albumeihin ja niiden viuluitteluihin, kunnes sitten vuosikymmenen päättyessä ryhtyivät tekemään discoa.
No mutta olipa yllätys. En tunne koko bändiä, mutta ELO tuli hyvin tutuksi 1970-luvulla ja se bändi joka tippu tajuntaan kuin tonnin tiiliskivi. Tykkäsin tajuttomasti. Tässä on kyllä samanmoista meininkiä.
Hienoa jos osui. "She had a birthday yesterday, she cried."
Yksi suuria suosikkejani on ELO:n "Can't Get It Out Out Of My Head". Kappaleen nimeä en muista.
Kimmoke, olisi muuten sanana satakertaa sulavampi, kuin meemi!
Jaz, sasse. Olen kyllin tomppeli, että kuuntelen uusiksi omia linkkejäni ja vielä tykkään niistä. "How is it no one came…"
Lähetä kommentti