Kappale parempaa suomea

Iski ihmeellinen puujalkuus maalla vieraillessa puolitoista viikkoa sitten – valitettavasti ihan fyysisissä ulottuvuuksissa, jotka häiritsevät suosimaani sanallista puujalkuutta. Meinaan vasen koipi ei toimi ja eilen tuntui kuin veri ei kiertäisi kunnolla vasemmalla puolella. Mahtaako se kiertää silloin ihan täpöillä oikeallakaan.

Eilisaamuna herätessä oli niin karsea olo jalassa ja sydänlihaksen tienoilla, että harkitsin jo käyntiä lääkärissä ekaa kertaa vuosiin. Viimeksi meni hermo siihen, että omalääkärin sijaiset hyppyyttivät yhdeltä toiselle, eivätkä hyö uskoneet jalan olevan kelvoton museossa toikkarointiin. No, käytin sitten kolme lomapäivää sängyssä makoiluun, onneksi pomo tajusi asian. Se oli muuten talviolympialaisten aikaan… pakko olla Torino 2006.

Kun ei voinut levätä, käsi osui Pirkko Leinon kirjaan Hyvää suomea. En oikeastaan pidä siitä erikoisemmin, kieliopin esitystapa ei ole minusta erityisen hyvin jäsennelty eikä mielenkiintoinen. Onpa siinä myös turhan monta pikkuvirhettä eli typoja sekä listoista puuttuvia pilkkuja, jotka häiritsevät lukemista, koska joutuu miettimään onko niiden puuttumiseen mahdollisesti jokin syy.

Välihuomio: Voisikohan Varapygmin kuvailla olevan minuskuulimaskuliini?

No juu, olkoon kieltä käsittelevä kirja hyvä tai keskinkertainen, sellaisen selailu on terveellistä, jos junttaa tekstiä jatkuvalla syötöllä runsaita määriä ja tyrkyttää sitä oikein muidenkin luettavaksi. Iskenyt paha pelko taas, että millaisia maneereja, toistuvia harhaoppisuuksia ja heikkoja rakenteita on päästänyt tekstiinsä, kun huomaa voivansa nakuttaa kymmeniä liuskoja käännöksiä päivässä ilman ihmeempää kipinää. Useimmiten onneksi lähtöteksti antaa jotain intoa sisällöllään, vaikka muodoltaan ja kieleltään tuntuisi liian tutulta.

Yhdellä sivulla Hyvässä suomeassa (tsori) heräsin ja havahduin, sillä tuli oivallus sivulauseiden käsittelyni alkeellisuudesta tai horjuvuudesta. En tiedä, onko tuossa mitään yleisesti kiinnostavaa, mutta skannasinpa silti sivun tähän.

Ennen kaikkea nuo viittaussuhteet ovat asia, johon aion kiinnittää huomiota viimeistään oikolukuvaiheessa. Tiedän käyttäväni se-sanaa liikaa ylipäänsä ja erityisesti liian laiskoihin viittauksiin siten, että vastuuta siirtyy liikaa lukijan tulkintaan. Perustekstiä ei ole hyvä kirjoittaa niin, että vain valpas lukija pääsee ytimeen asti. Kulkeva ja hyvä teksti vetää lukijaa mukaansa ja tuo sisällön tyrkylle. Silloin pienet näppäryydetkin pääsevät paremmin oikeuksiinsa, jos lukija on jo mukana kelkassa.

Suosikkini tuon alan kirjoista on Terho Itkosen Uusi kieliopas. Sen kanssa minulla on hyvät välit sikäli, että olemme usein samaa mieltä ja saan sieltä usein ansiokasta oikaisua tai tukea.

Tämä aihe taitaa liittyä myös siihen, miksi polkkailu ei ole erityisesti sytyttänyt aikoihin. Jos omat lauseet maistuvat puulta, miksi niillä kiusaisi itseään saati muita. Antaa nälän kasvaa ennen kuin käy pöytään. Aikaisemmin olen kaivannut vaihtelua säntillisempään työtekstien virittelyyn ja ruilautellut tänne mitä sattuu, joko mielenkiintoni herättäneistä aiheista tai sanojen vääntelyn riemusta, mutta nyt on mennyt kuukausia ilman polkkaushinkua.

JK. Lisäsin pienen sivutarinan edellisen polkan loppuun. Siksi vain huomautan, että jos tätä lukee readerin kautta, ei luultavasti huomaa tämmöistä sormeilua.