Koska en ole ruokablogaaja, jos en herra nähköön myöskään valokuvaaja, voin käyttää ajanmurenan muiden aiheiden ihmettelyyn sillä välin, kun pesukone jynssää vaattehia ja uuni nukettaa (kits, Kulinaarimurula, termistä) piirakkaa.
Intouduin tuuppaamaan piiraaseen mitä vain kaapista löytyi: järeän jauhelihasipulimössön jämät, palvikinkkua kuutioituna, mustia oliiveja, herkkusientä, aurajuustoa, emmentalraastetta ja päälle munamaitoa. Jaa, nyt se on jo valmis, tuommoinen torttu tuli.
Ei kai se voi huonoa olla, tuoksu ainakin huumaa, mutta antaapa hänen tasaantua ja hitusen jäähtyä.
Varsinaisesti aioin kirjoittaa esimerkiksi uudesta ja melkein ajankohtaisesta kalenterista, jonka sain eilen seinälle. En usko syyksi pelkkää piirrostaiteen ihailua, sotaintoilua kuin myöskään sarjakuvaharrastusta, mutta jotenkin vinosti viihdyttää Commando-lehden kansista koottu seinäkalenteri. Kuvissa monenmoista tärkeää etenkin II maailmansodan aihepiiristä.
Tuossa kuvassa näkyy myös pojan taiteilua, joka sykäyttää vielä syvemmältä, muun muassa perättäisten vuosien isänpäiväkortit. Commando-kalenteriin on löytynyt kiehtovasti joulukuulle ajankohtaisia värejä, vaikka hohtavan punan syyt eivät joulumieltä nostaisi.
Samaa kyytiä voisi esitellä tallenteet reilun parin viikon takaa, kun tstolla käydessä sain veljeltä ylimääräisiksi jääneitä levysiä, sattumoisin kolmen hienon bändin debyytit sekä Status Quon kenties turhankin kattavan kokoelman. Lisukkeena tuli pojalle ja isälle luettavaa.
Paarustin tyytyväisenä Kanttilaan, missä osui kohdalle vielä tarjoustuotteita niin edullisesti, etten malttanut olla tarttumatta, jälleen niin pojalle kuin isälle, joka ahnaasti itseään vain ajatteli piipahtaessaan kyljessä sijaitsevaan herkkukauppaan, mistä sai haaleaa sherryä ja rommiviinaa lisäämään tutkimusintoa.
Mainittakoon, että Sohvanvaltaajat (The Royle Family) on minusta yksi makoisimmista tv-sarjoista. En osaa perustella miksi, mutta yhtenä olennaisena tekijänä on huolella kirjoitetut, aidoilta omassa ympäristössään vaikuttavat luonteet, sekä tietenkin heitä esittävät erinomaiset näyttelijät, jotka sen mynnähtäneen tunnelman luovat. Huumori on usein pikkuisissa asioissa.
Nyt pyykit orrelle ja piiras testiin.
8 kommenttia:
Ei tuo pentele suostu suurentamaan kuvia, en tiedä mikä on muuttunut. No toisaalta, ei niissä paljon ole katsomistakaan.
Joo, ei suurene, onpa outoa, kokeilin omista blogger-blogeistani, eikä ollut ongelmia, vaikka latasin kuvat suurena. Höh.
Tuo lätty muuten näyttää ihan oikeasti hyvältä.
Voiko Status Quota olla liikaa?
Syvä vuoka voi aiheuttaa näköharhan, ei se piiras ihan littana ole. Jykevää kamaa, olisi pitänyt olla kunnon salaatti kylkeen, etten olisi eksynyt ahmimaan liikaa.
Status Quolta kiinnostaa eniten alkuvuodet, sikäli tuplan eka levy iskee paremmin kuin tokan coverit aina Anniversary Waltzin (pts 1 & 2) medleyhin saakka. Boogie on 45 uuvuttaa. Ne debyytit muuten ovat, jos ei kuvasta saa selvää: Byrds, Deep Purple ja Jethro Tull. Armasta 60-luvun jälkipuoliskoa.
Entivanhaan kuvat toimivat minusta automaattina, olivat aina suurenevia, jos alkuperäinen kuva oli isompi. Pitää kai vielä tutkia, onko siellä tehtävissä jotain valintoja.
(JUMALAUTA! Oon kiljoona kertaa yrittäny kommentoida, jos nyt ei onnaa, alan ... --- öööh. Jotain.)
Kässhhii, nyyh! En tajua, mikä siinon niin vaikeeta mennä Kanttilaan tonkimaan halpuuslevyjä, on meinaten pitänyt monta kertaa käydä kattomassa onko siellä esim. ihanainen Love actually ehkä sikahalvennuksessa. Toisaalta, oon mää siellä kerran ollut ostoaikeissa, mutta sitten tulin (tapani mukaan) ihan hulluks ja kahmin kaikkea ja sitten yhtäkkiä tulin (tapani mukaan) selväjärkiseksi, tälläsin kaikki paikoilleen ja poistuin ostamatta mitään (paitsi yhden Billie Holidayn kokoelman, mut sitä ei lasketa). Ai, mut olin kerran toisenkin kerran. Silloin tarttui mukaan Tarttuvimmat humpat.
Hmm. Ehkä tämä toisaalta selittääkin, miksi mun kannattaa jättää Kanttila rauhaan.
Ohari, terve. Onk tää kirottu vehe hyljeksinyt myös kommentteja? Se on kerrassaan surkeaa, koska ne ovat taas piristäneet, mitä on läpi tullut.
Joo, Kässiä oli pilkkahintaan, olikohan nelkun siivu, kuten monet muistakin kuvaamistani. Tito Puente ilahdutti, koska se tuntui mainiolta ajatukselta työmusiikiksi. Nuo ovat noin vuodelta 1950.
Toinen puolikin on tuttu, että hamuaa kaikenlaista halpaa romua ja nippua tutkiessa tulee sellainen olo, että onkohan näille oikeasti käyttöä. Vauhtisokeutta.
Tollai määkin laitan ruakaa, siivoon jääkaappii..
Se on välillä hienoa, kun toteaa aineksia olevan johonkin ovelaan, jolla samalla saa jämiä käyttöön ennen kuin menevät huonoksi.
Vilkaisin omia sivujasi, joilla kiinnosti esmes haggis ja rusinamakkara. Aika monesta ennakkoluulosta olen päässyt eroon, mutta moni ruoka on saletisti vielä kokeilematta.
Sohvanvaltaajat on äärimmäistä parhautta! Sitä katsoessa alkaa aina tehdä mieli pekonivoikkaria :-)
Lähetä kommentti