Pippaalla, Hilipati puhelimessa

Valtaisina myrskyävät jälleen keskustelun aallot blogien sisällöstä ja määrittelystä. Paitsi että pidän monen asiasta kirjoittaneen tavoin huvittavana katsoa Blogilistalta Top 50 ja vedellä siitä yleislinjaa sisällöstä, erityisesti nakrattaa ajatus, että näitä erilaisia blogeja ylipäänsä voisi hallita ja määritellä.

Jos merkittäviä poliittisia blogeja on kaksi, minkähän mittaiseen tutkimukseen tämä perustuu. Vielä enemmän kiinnostaa, kukahan on kahlannut läpi edes ne Blogilistan 14 000 tarjokasta, puhumattakaan siitä joukosta, joka ei ole listautunut. Olen kiertänyt varmasti sadoilla blogisivuilla itse, mutta monissa vain piipahtamassa, eikä tulisi mieleenkään väittää, että olisin löytänyt niistä ytimen. Moniin ei yksinkertaisesti sattunut löytymään kosketuspintaa, mutta en arvaisi esittää oletuksia, johtuuko se lukijasta, kirjoittajasta vai kenties väärästä hetkestä.

Miellytti Pintaliitoblogissa näkemäni merkki, joka teki mieli kopioida, kunnes aloin miettiä omaa määritelmääni Arvon Viihteelle (ent. Ertainment). Moni käyttää sitä kevytkenkäisen alentuvasti mielestään vähäarvoisesta ja aivottomasta hömpästä, kun taas minä haluaisin tukeutua siihen, että viihteen kuuluisi viihdyttää ja olla siten arvokasta hupia raskaamman tavaran vastapainona. En suurin surminkaan osaa pitää pääosaa tv-tuubasta tai kevyen linjan lehdistä viihteenä, jos koen ne vain ärsyttävänä ajanhukkana. Enkä toisaalta haluaisi kieltää viihteeltä lupaa tuottaa ajatuksia viihtyjän nuppiin. Käyn viihteellä usein, siinä kuin mopo bensalla.

Siksipä tuli sellainen olo, etten ansaitse tätä kunniamerkkiä, vaikka haluaisin. Panen sen tähän vain näytille, kuulemma sen saisi kopioida omaan käyttöönsä.
Tuumailin, että blogien sisällön määrittely olisi minulle lähes yhtä helppoa kuin summata mitä lehden kuuluu sisältää. Tai no, yleensä siinä on paperia, kannet, tekstiä ja/tai kuvia sekä sitä pruukataan tarjota silmäiltäväksi myös muille kuin tekijöilleen. Ovat kai lehtiä yhtä hyvin Parnasso, Parhaat ristikot kuin Panhuilun maailmakin. (Öh, keksin kaksi viimeistä nimeä itse hätäisen kömpelösti alkusoinnutellen, mutta kai nekin voisivat olla lehtiä.)

Julistan siis vain omalta osaltani, että jos tämä epämääräinen kirjoitelmien, linkkien ja kuvien kokonaisuus kelpuutetaan blogiksi, yksi avainseikoista tässä tekijälleen on se, ettei määritelmää ole. Pidätän täyden vapauden julkaista täällä mitä päähän sattuu pälkähtämään, yleisiksi arvailemieni normien puitteissa. En ota vastuuta siitä, jos joku sattuu pettymään näkemäänsä, kehotan vain hakeutumaan paikkaan, jossa viihtyy paremmin.

Vastaavasti ilahdun usein blogeista, jotka yllättävät tarjoamalla jotain erilaista kuin olen muualla nähnyt. Samaan pystyy aika harva lehti, ja vielä harvempi samalla hinta/hyöty-suhteella. Vai pitäisikö tuon olla matemaattisesti ajatellen pikemmin hyöty/hinta-suhde? Lehden pitää kai pyrkiä luomaan jonkinlainen linja kootakseen pysyvämpää lukija-, mainostaja- tai tukijakaartia, mutta sitä ongelmaa kun ei ole, Jäppinen, huvikseen raapustellessa.

Ainakaan jos ei niin pidä väliä siitä, tutkiiko omia tuotoksia kukaan.

Uutinen! Etusivu uusiks'! Deke Dickerson on tulossa Suomeen vajaan parin viikon päästä perjantaina. Näyttää pahasti siltä, että täytyy matkustaa pitkästä aikaa suurkaupungin vilinään, osaako joku vinkata millainen paikka on tuo Texas Outback? Kuulin huhua, että se Assan tai siis Steissin tienoilla olisi.

Olen ollut sokea

Tai paremminkin, kuten K. Sinisalo asiaa muinoin muotoili ehkä Beatles-herätyksen saatuaan: "Olen ollut likinäköinen, mutta nyt sain lasit." Itse koin pienoisen herätyksen, kun kuulin Burnetten klassikkoalbumilla olevan nelihenkisen trion jatkeena viidentenä jäsenenä kitarassa Grady Martin ja paikoin vielä kuudentena jäsenenä läskibassossa Bob Moore. Ilmankos Rock'n'Roll Trio kuulostaa niin moukevalta.

Eilen oli harvinaisen interblogistinen päivä. Aikaisemmin oli ollut viestintää Kervån kanssa, että hän häärii Tampereella, joten voisi törmätä kipon ääressä. Törmäyshetkeä oli tähtäilty eiliselle iltaysiksi, mutta matkaan oli tulla mutkia. Jazmanaut puolestaan viestitteli myös aikovansa tulla Tampereelle lähipäivinä, mistä oli niin hupaisa seuraus, että kerroin Helsingissä asuvan Jazin terveiset Helsingissä asuvalle Kervålle, eikä meistä kukaan ollut aiemmin nähnyt naamatusten. Että terveisiä takaisin, Jazma.

Paikka vaihtui pariin kertaan ajassa "H Hour –1" eli tunnin sisällä ennen sovittua. Huvittava juttu muuten, Poppi-Hessun kanssa totesimme keskiviikkona, että vaikka II Maailmansota on kuulunut harrastuksiin esimerkiksi Korkeajännityksen kautta, jouduimme silti tarkastamaan Wikipediasta mitä D Day tarkoittaa. Sama prinsiippi kuin tuossa h-hetkessä: D tarkoittaa dayta, eli D Day = Day Day ja H Hour = Hour Hour. Se päivä ja se tunti, jolloin alkaa tapahtua.

Hyvin siinä kuitenkin kävi, Kervå äkkäytyi Hällän Ale-Baariin, vaikka kohtauspaikka oli ehtinyt vaihtua jo seuraavaan. Tunnelma ja meteli olivat aika hikistä luokkaa, mutta herra osoittautui yhtä mainioksi kuin bloginsa perusteella olin uumoillut. Siirryimme sitten hanhenmarssia Paapaan, missä puolestaan pöytää emännöi Hallituskatua toimittava oikein mukava nuori naisihminen.

Illan kruunasi lauteille hypännyt bändi, josta tunnistin heti Pohjoismaiden kenties parhaan rytmiryhmän juurevan musiikin puolelta: Ville Rauhala pystybassossa ja rummuissa Juppo Paavola. Pienellä tsuumailulla yli olan totesin, että saksofonistikin oli tuttu naama: Vesa Hyrskykari. Kitaristi oli istumapaikaltani katveessa, mutta hallitsi selvästi 50-luvun rokänrollin mojovilla soundeilla. Hän myös lauloi ekassa setissä, ennen kuin toiseen ryhmä täydentyi koskettimiakin hienosti näpelöineellä Wiley Cousinsilla.

Todella hyvä meininki, pitää vielä selvittää kuka oli se kitaristi, joka osasi keikan jälkeen valaista elintärkeää seikkaa rockin historiassa. Sehän on nimittäin selvää, että The Train Kept A-Rollin on ehdoton kulmakivi ja että loistoversion sisältävä Johnny Burnette & The Rock'n'Roll Trio -albumi (alkujaan 10-tuumainen klassikko) on siivittänyt maineeseen sellaisia kurkoja kuin Jeff Beck, Jimmy Page, Mick Green (The Pirates), Robert Gordon ja epäilemättä monia muita.

Olen lapsenuskossani ajatellut, että jos levytykset on laitettu trion nimiin, vaikka sitä olisikin täydennetty rumpalilla kvartetiksi, niin on helppo päätellä kuka soittaa kitaraa. Olen toki kuullut sellaisistakin melko nimettömiksi jääneistä veikoista kuin studiomuusikot, mutta enpä tiennyt, että tärkeä osa Burnetten trion kitarasoundista lähtee viidennestä soittajasta nimeltään Thomas Grady Martin.

Trion alkuperäiset jäsenet olivat Dorsey Burnette (basso), Johnny Burnette (laulu, rytmikitara) ja Paul Burlison (soolokitara). Rumpaliksi hankittiin Carl Perkinsin serkku Tony Austin. Tälläkin ryhmällä on syntynyt vankkaa jälkeä studiossa, esimerkiksi kappaleet Tear It Up ja Oh Baby Babe. Burlisonin soundiinsa luomasta rähinästä on saanut kiitosta "loose fuse" eli kiinnityksestään höllätty vahvistimen putki.

Osassa levytyssessioista on sitten turvauduttu Nashvillen studiokettuihin, jolloin Dorseyn tilalla läskibassoa on soittanut Bob L. Moore ja Burlisonin paikan soolokitaristina on ottanut tämä Grady Martin, jonka kehutaan löytäneen myös fuzz-soundin putken kosahdettua kesken sessioiden, mistä syntynyt särösoundi kuuluu Marty Robbinsin kappaleella Don't Worry (1961). Imelä kappale, mutta soolossa kitarasoundi on niin sairasta pörinää, että herkempi tuottaja olisi hylännyt sen automaattina.

Pikku sivuhuomiona, pari vuotta myöhemmin Dave Davies teki saman suunnan löytöjä viilleltyään veitsellä vahvistimen tötteröä, josta irronnut räkäsoundi teki Kinksin "You Really Got Men" niin järäyttäväksi. Asia aivan erikseen on pitkällinen kiista siitä, soittiko Dave itse singlellä soolon vai oliko asialla sellainen tuntematon studiokoijari kuin Jimmy Page. Viimeksi keräämieni tietojen (vuosien takaa) mukaan Daviesin veljekset pitivät kiinni legendasta, että Page oli sessioissa, mutta hyvä jos tamburiinia soitti. Page taas muisti olleensa soittamassa, muttei perännyt kunniaa soolosta.
Wikipedia tietää valaista tässäkin. Page on soittanut rytmikitaraa Kinksin sessioissa, mutta kieltää soittaneensa sooloa. Kuulemma on sanonut, että juuri se Ray Daviesia ärsyttää. Siis että pikkuveli saa kunnian soolosta?

Tutkimukseni ovat kesken siitä, mitkä Burnetten kappaleet kuuluvat Burlisonin ja mitkä Martinin piikkiin, mutta albumillakin näkyy kummankin kättentöitä olevan. Seuraavaksi täytyy kokeilla onko ero helppo kuulla – siis olenko ollut paitsi sokea, myös kuuro.

Hyviä selvityksiä Burnette-aiheesta löytyypi netistä, alkaen Wikipedian ihmeen huolellisesta dokumentoinnista, mutta Grady Martinin osuudesta kirjoittaa erityisen kiinnostavasti asiantuntija täällä.

Tulipa hajanaista tarinaa. Terhennettäköön vielä, etten tunne putkivahvistimien osia, kokoonpanoa tai tekniikkaa. Fuse on käsittääkseni niissä lasiputkisulake. Ai niin, pöytään osunut kitaristi Sami tiesi kertoa kyllä nimen kollegalleen, joka lavalla hääri, mutta enhän minä sitä enää muista.