Liian paksu pervoseksi

Tulipa vihdoin nähtyä se Katariina Lillqvistin puolituntinen animaatio Uralin perhonen. Reilu viikko sitten olisi jo ollut saumat filkkareilla, ihan näytöspaikan vieressa heiluin ja pilettikin oli tarjolla, mutta kun piti lähteä kotia.

Nautin telkkaritse leffanpätkästä. Pidän taitavana käsityönä tehdystä kulttuurista, taiteesta ja viihteestä (jos aiempaa interblogistista teemaa sivuaisi). Nuket voivat olla minusta (paradoksaalisesti? ei sittenkään) elävämpiä kuin nykyiset tietokoneanimaatiot, joissa on kyllä jumalaton määrä tietoa tungettu joka ruutuun. Ongelma onkin kai siinä, että jokaisen pikselin muutoksia ohjelmoidessa kokonaisuuden lumo helposti katoaa.

Ikäviä esimerkkejä tästä ovat silmääni esimerkiksi Happy Feet ja Yli Aidan. Jälkimmäinen teki olon vaikeaksi sillä, että hahmoilla on liikaa ja liian voimakkaita ilmeitä, kuin surkean yliampuvilla näyttelijöillä mutta vielä luonnottomammin. Ensimmäisessä taas taustojen ja pintojen hienostelu vie huomion pääasiasta ja aiheutti merisairautta. Nämä lapsille suunnatut pitkät animaatioleffat eivät tosin liity mitenkään Uralin perhoseen. Tuolla suunnalla matka käsityönä piirrettyihin Disney- tai Avery-piirrettyihin näyttää suurelta, samoin vaikkapa Aardvarkin muovailuvahahommiin, kuten Wallace & Gromit.

Juu, se ei jäänyt epäselväksi, että leffan runollinen keskushahmo näytti Mannerheimilta ja koki rakkautta mieheen. Ajatusmaailmani ei olisi luultavasti kokenut järkytystä, jos en olisi kuullut elokuvasta mitään etukäteen. Nyt ongelmana oli se, että katselin kierosta vinkkelistä sisältöä, niin seksuaalisuuntauksen kuin punavalkopoliittisen näkemyksenkin suhteen. Vaikutelmaksi jäi, että hauskalla tavalla lyyrinen kerronta mainion teknisen toteutuksen tuella olisi viehättänyt joka tapauksessa.

Nyt tuli turhana lisukkeena olo, että ähäkutti, tällaisesta taiteestako pitää tosiaan mekkaloida ja kaikkien kehittää mielipiteitä, vaikkei elokuvaa edes välittäisi tai jaksaisi katsoa. Meinaan, rohkenen epäillä, onko Lillqvist kuitenkaan julkisuudenkipeyttään valinnut aihetta tai pyrkinyt masinoimaan kohua. Tuo näytti olevan loogista jatkoa hänen hienoille animaatioilleen, joissa on muun muassa Kafkan maailmoissa seikkailtu.

En ole asiantuntija, kunhan olen todennut hänen pitkällä linjalla työtään tekevän. Siksi närkästyin näkemistäni väitteistä, että koska kommentoija ei ollut hänestä konsaan kuullut, Lillqvistin täytyy olla kupla. Kannattaa hyväksyä, että perusteeksi toisen tason arvioimiseen ei riitä se, onko hänestä kuullut. Muuten monella rajoittuisi merkittävien tekijöiden joukko aika omituiseksi ja pintaliitäjät tai kaupalliset menestyjät todellakin olisivat alojensa huippuja.*

Otsikko taas tulee siitä, että tuollainen materiaali on ehkä ainoa**, mitä sensuroisin julkisilta kanavilta, eikä Uralin perhonen ollut sinne päinkään. Kompositio, värit ja äänet siinä kai eniten sykähdyttivät hienojen hahmojen ja runollisten vapauksien ohella.

* Tämä siis kokemuksen pohjalta. Olen saanut tarpeeksi usein tajuta kuinka vähän tiedän.
** Eikäku! Väkivaltaa kanssa, varmaan on muutakin. Sensuuri on vaikea asia, koska niin syvälle selkäytimeen on vaivihkaa upotettu käsityksiä oikeasta ja väärästä, ettei niitä heti osaa kaivaa tarkasteltaviksi.