Puhtain asein puhtaan asian puolesta

Ei minulla mitään ihmeellistä Carl Gustav Emil Mannerheimia vastaan ole. Hän taisi olla pätevä mies johtamaan Suomen armeijaa niiden parin ison kahakan aikana ja välissäkin, kun näennäisen rauhan aikana rakennettiin uusille rajoille Salpalinjaa 20 000:n, parhaimmillaan jopa 35 000 miehen voimin, unohtamatta 2000 lotan apua. Tunteita hän tietenkin jakaa toimittuaan jo Kansalaissodan aikana valkoisten johdossa, punaisten mielestä liian tehokkaasti, mutta siihen en osaa enkä halua puuttua suuntaan tai toiseen. Oma käsitykseni on hatara, sitä saa kernaasti ravistella.

Mannerheim otti 1922 motokseen Candida pro causa ense candido, suomennos otsikossa. Elokuvakerho Solaris lainasi hänen mottoaan 5-vuotisjuhlalippuunsa (kuvassa alla, onkohan kevät 1980 vai -81), vaikka muistelen lipun laatijoiden aprikoineen, onko tu0llaisella käyttösuojaa tai olisiko tuo aatelissuku lainauksesta pahastunut. Lippu oli kuitenkin lähinnä omia juhlia varten tarkoitettu, ei julistamaan mitään suurempaa.


Tuo 1970-80-lukujen taite oli aktiivivaihetta leffatoiminnan lisäksi punkhenkisine talojen valloituksineen ja elävän musiikin yhdistysten käynnistyksineen. Muistan silloin kohdanneeni ainakin pariin kertaan Katariina Lillqvistin, joka taisi olla kokkahahmoja, kun Pirkanmaalle elävän musiikin yhdistystä (kai se PiMu oli?) käynnisteltiin. Talonvaltauksessa Frenckellin tai Finlaysonin nurkilla muistelen hänen olleen myös mukana.

En tuntenut Lillqvistiä, hyvä jos sanaakaan vaihdoin, mutta jäipä mieleen punatukkainen, persoonallinen ja älykkään sanavalmis tyttö*. Koulukaverini ja toverini punkissa tunsi hänet paremmin, minä kuulin seuraavaksi vasta nukkeanimaatioista, joita on esitetty mm. Treen lyhytelokuvafestivaaleilla 90-luvun alusta lähtien. Hiilihangolla ratsastaja (1992) jäi mieleen, olikohan se tehty päättötyöksi Tshekeissä tai jotain sellaista, ainakin se sai palkinnon filkkareilla. Käsityöoppeja oli löytynyt kai Prahasta, mikä kytkeytyi osuvasti ainakin Kafkaan.

Oletan johtuvan suvaitsemattomuuden aallosta tai lietsonnasta, että asiallisesta taiteellisesta toiminnasta nousee tai väkisellä nostetaan kiukkuisia ääniä "koko kansan puolesta". Lillqvist ja uusi animaatioelokuvansa Uralin perhonen sai älytöntä mainetta ja mielipiteiden kuohua, jo ennen kuin sitä oli nähty, kuten moni on muistutellut.

No, en minäkään sitä ole nähnyt, joten itse teoksen tai sen antaman Mannerheim-kuvan puolesta en arvaa sanoa suurempia, mutta merkittävän elokuvaihmisen työtä se on, ei suinkaan halpahintaisen "kohuohjaajan". Näköjään sama tarina on lähetetty aikaisemmin radiossa kuunnelmana, käsikirjoittajinaan Hannu Salama ja Lillqvist.

Facebookissa liityin eilen ryhmään nimeltä "Katariina Lillqvistin puolesta - sensuuria vastaan", koska hänen kiertokirjeensä (alla) oli minusta asiaa. Tänään tuli ilahduttava viesti jäsenille ryhmän perustajalta, eiköhän senkin saa tässä toistaa (vielä alempana alla).

Tässä siis se kiertokirje, jonka olen nähnyt kiitettävän monessa paikassa jo aiemmin:

"Hei kaikki kulttuuriväki,
elokuvastani Uralin Perhonen on kasvamassa suurin debatti sensuurin ja sananvapauden puolesta vuosiin. Sen toisena päähenkilönä on meidän kaikkien tuntema Carl Gustav, joka esiintyy kerrankin omana raadollisena itsenään.

Mannerheimin Perinnesäätiö vaatii sen julkista sensuuria ja esityskieltoa televisiossa. Tämä on mielestäni riemastuttava saavutus nukkeanimaatiolle!

TV1 on hyväksynyt alkuperäiskäsikirjoituksen yhdessä Suomen Elokuvasäätiön kanssa eikä sen toteutuksessa ole poikettu piiruakaan sovitusta.

Ohjaajana vertaisin tilannetta ja oikeistovallan pönäkän perinnelinnakkeen diktatuuria fundamentalistisen islamilaisvaltion sensuuriin. Henkilökohtaisesti olen saanut kahden vuorokauden aikana yli sata puhelinsoittoa joista suurin osa riemastuneita; jopa vanhat työväenliikkeen veteraanit ovat jaksaneet soittaa ja nostaa "konjakit Murha-Kustaan " kaatajalle. Mukaan on ikävä kyllä mahtunut vakavia tappouhkauksia ja perheeni uhkailua mikä osoittanee vastapuolen henkisen tason ilman sen kummempia psykoanalyysejä.

Olen ylpeä työstäni enkä suostu nöyristelemään. Tamperelaisena elokuvaohjaajana omistan teoksen Mannerheimin murhaamalle isosedälleni joka kaatui 90 kevättä sitten Tampereella tuskin kahtakymmentä vuotta eläneenä.

Levittäkää kirjettä eteenpäin ja tulkaa puolustamaan moniäänistä kulttuuria elokuvateatteri Niagaraan perjantaina 29.2 klo 17.
sananvapausterveisin Katariina Lillqvist"

Tässä taas naamakirjan ryhmälle tullut viesti (pari ilmeistä typoa korjattu), jonka lähetti ryhmän perustaja Velipekka Makkonen:
"Kuinka ihanaa, että kaikki olette ottaneet osaa tähän juttuun. Olemme saavuttaneet ainakin sen, että M. perinnesäätiö on julkisesti ilmoittanut, ettei se aio mihinkään juridisiin elokuvaa vastaan. Edelleen meillä on kuitenkin vastassa iltapäivälehdistön masinoima hysteria: jotkin kansalliset arvot ovat uhattuina. Siis mitkä?"

Joopa, toivoisin tuon jäävän myrskyksi vesilasissa, jonka sivutuotteena syntyy mielenkiintoa hienoja nukkeanimaatioita kohtaan ja miksei myös omien luutuneiden käsitysten ihmettelemistä, koska ei kai Marskista tarvitse tehdä pelkkää patsasta, jota ei lihallisena olentona saisi ajatella tai esittää.

* Heh. Sana 'tyttö' ei ole tuossa vähättelymielessä. Sakki vain oli tyypillisesti jossain murrosiän ja aikuisuuden välimaastossa: kuka lukiossa, kuka amatsussa tai muissa kinkereissä, osa varmaan peruskoulussakin vielä.