10.9.2007

Hermafrodiitteja, kääpiöitä, amputoituja, androgyynejä, torsoja ja fetissejä

Voi voi, taas lienen vastaillut oudosti meemitestiin, jonka löysin Angelan sivuilta. Tai ehkei olisi pitänyt, kuten Aristoteleen kantapääkin varoitteli, poimia saati syödä niitä "epätuntemattomia sieniä". Mutta emme pelaa taaskaan "olisi pitänyttä" emmekä edes sen misääriversiota "ei olisi pitänyttä".

Tällaisen friikkilän kuvaajan se testi minusta kuitenkin teki.


Kun taas polkkauksen alkuun pääsi, tyhjennänkin työpöydältä skannaukset. Olen päässyt kuuntelemaan melko tuoretta musiikkia, tosin vanhojen jäärien säveltämää ja esittämää. Viime viikolla nuorimmainen siskoni piipahti ohimennen ja toi tullessaan levyn, jota Anttila oli keväällä kaupitellut pilkkahintaan ja jonka olin luvannut lunastaa.

Ray Daviesin ensimmäinen virallinen sooloalbumi "Other People's Lives" vuodelta 2006. Syventyminen on pahasti kesken, mutta hienon pakottomasti tuntuisi soivan ja sanoissakin on tolkkua. Outoa etten ole hätäillyt nopeammin tuon kimppuun, mutta ehtiihän sitä.

Tänä aamuna taas piipahdin isoveljen ovella, kun olin vienyt pojan kouluun. Ojensin sarjakuvakamaa palautukseen, hän taas yllättäen Dave Alvinin levyn, josta oli sattunut saamaan kaksoiskappaleen. Blastersin entinen ykköskitaristi ja kappaleentekijä esittää livenä (vuodelta 2005) vanhaa ja uudempaa tuotantoa, bändin The Guilty Men rehvakkaa menoa piristää mm. haitaria kurtisteleva Chris Gaffney ja teletappi Chris Miller, joka putkeakin käyttää. Tuotakin pitää höylätä lisää, mutta pelkkä So Long Baby Goodbye virkisti noin aamupuhteiksi.

Nämä pahvikannet muuten piristävät aina verrattuna katalaan muoviseen perusmalliin. Samainen pikkusiskoni vilautti myös Nick Lowen uutta levyä At My Age, jossa oli hupaisa piirros vastaavissa pahvikansissa. Yritti vihjailla, että olisin herkissä vaiheissaan (meillä on ikäeroa tusinan vuotta) tyrkyttänyt Lowen kamaa synttärikaseteilla ja sen sellaisilla. Se vei pienelle nostalgiaretkelle jälkijättöisesti, sillä muistelin kuinka mukavaa oli nauhoitella suosikkejaan ysikymppinen täyteen.
Nykyään se olisi vielä helpompaa ja nopeampaa toteuttaa cd-muodossa, mutta en jaksa edes ajatella kuinka lainvastaista se on. Eikä siinä ole samaa tekemisen meininkiä, koska kappaleita ei tarvihe höylätä läpi.

Pitäisi hommata Nick The Knife (1982) ihan senkin takia, että toteaisi oliko se niin letkeä ja vahva kokonaisuus kuin muistikuvat ovat. Siskon iloksi olin valkannut kappaleen One's Too Many (And A Hundred Ain't Enough), jonka myös Fabulous Thunderbirds taannoin levytti, luultavasti Lowen tuottamana. Toinen vanha helmi albumeista oli Labour of Lust (1979). Tuoreempaa hyvää on paljon kuulematta, vaikka niitä (ne) veljeltä löytyisi(vät).

Sisko oli saanut värvättyä isosiskonikin mukaan katsomaan Lowen telttakeikkaa Helsinkiin, oliko se pari viikkoa sitten. Kuulemma oli iskussa ja keräsi paikalle väkeä, joka kappaleet ekasta tahdista tunnisti. Mainittakoon vielä, että sekä Lowea että D. Alvinia näyttää nyt julkaisseen Yep Roc Records.

Joopa joo, vanhat rockin käsityöläiset viehättävät, britit varmaan vielä enemmän kuin amerikkalaiset.

4 kommenttia:

Varapygmi kirjoitti...

Ihastelin vielä tuota Witkinin kuvaa ja totesin missä haksahdin. Kysymykseen onko minulla eläväinen mielikuvitus piti vastata varmaankin "Ei!", mutku se on ahtaissa puitteissaan minusta ihan elossa.

kervå kirjoitti...

Hei! Teksitissäsi oli sana skannaus. Nyt kun meikäkin on vihdoin sukeltanut skannauksen vivahteikkaaseen maailmaan, niin jaksatko kertoa, mitä skanneria käytät ja onko mitään jippoja eri kohteita varten?

Varapygmi kirjoitti...

Alkeisvehkeillä ja -tyylillä etenen. Sain eurolla kytkykauppaa monitoimivehkeen mallia Canon Pixma 170 ja sille ohjelman Navigator. Käytän yleensä tarkkuutta 300 dpi (väri tai mustavalko), tallennan plokikäyttöön jpeginä, avaan Previewissä ja muutan tarkkuuden aika minimiin (2/10). Ei se enää tuossa vaiheessa paljon näyttökuvaa muuta ja tärähtääpä kevyemmin esille.

Jippoja en, helkutti, tiedä. Muuta kuin sen, että jos alkuperäinen on tarkka, näyttökäytössä lo-resiä ei helposti edes erota hi-res-mallista muuten kuin päivittymisen nopeuden suhteen. Suttu voi korostua tai jopa kaikota, riippuu tapauksesta.

Anonyymi kirjoitti...

Hehee, sinun valokuvamalliesi ura on aikas lyhyt :D mutta päättömiä eivät kuvasi ainakaan ole!