Piirakka paistuu

Koska en ole ruokablogaaja, jos en herra nähköön myöskään valokuvaaja, voin käyttää ajanmurenan muiden aiheiden ihmettelyyn sillä välin, kun pesukone jynssää vaattehia ja uuni nukettaa (kits, Kulinaarimurula, termistä) piirakkaa.

Intouduin tuuppaamaan piiraaseen mitä vain kaapista löytyi: järeän jauhelihasipulimössön jämät, palvikinkkua kuutioituna, mustia oliiveja, herkkusientä, aurajuustoa, emmentalraastetta ja päälle munamaitoa. Jaa, nyt se on jo valmis, tuommoinen torttu tuli.

Ei kai se voi huonoa olla, tuoksu ainakin huumaa, mutta antaapa hänen tasaantua ja hitusen jäähtyä.

Varsinaisesti aioin kirjoittaa esimerkiksi uudesta ja melkein ajankohtaisesta kalenterista, jonka sain eilen seinälle. En usko syyksi pelkkää piirrostaiteen ihailua, sotaintoilua kuin myöskään sarjakuvaharrastusta, mutta jotenkin vinosti viihdyttää Commando-lehden kansista koottu seinäkalenteri. Kuvissa monenmoista tärkeää etenkin II maailmansodan aihepiiristä.

Tuossa kuvassa näkyy myös pojan taiteilua, joka sykäyttää vielä syvemmältä, muun muassa perättäisten vuosien isänpäiväkortit. Commando-kalenteriin on löytynyt kiehtovasti joulukuulle ajankohtaisia värejä, vaikka hohtavan punan syyt eivät joulumieltä nostaisi.

Samaa kyytiä voisi esitellä tallenteet reilun parin viikon takaa, kun tstolla käydessä sain veljeltä ylimääräisiksi jääneitä levysiä, sattumoisin kolmen hienon bändin debyytit sekä Status Quon kenties turhankin kattavan kokoelman. Lisukkeena tuli pojalle ja isälle luettavaa.

Paarustin tyytyväisenä Kanttilaan, missä osui kohdalle vielä tarjoustuotteita niin edullisesti, etten malttanut olla tarttumatta, jälleen niin pojalle kuin isälle, joka ahnaasti itseään vain ajatteli piipahtaessaan kyljessä sijaitsevaan herkkukauppaan, mistä sai haaleaa sherryä ja rommiviinaa lisäämään tutkimusintoa.

Mainittakoon, että Sohvanvaltaajat (The Royle Family) on minusta yksi makoisimmista tv-sarjoista. En osaa perustella miksi, mutta yhtenä olennaisena tekijänä on huolella kirjoitetut, aidoilta omassa ympäristössään vaikuttavat luonteet, sekä tietenkin heitä esittävät erinomaiset näyttelijät, jotka sen mynnähtäneen tunnelman luovat. Huumori on usein pikkuisissa asioissa.

Nyt pyykit orrelle ja piiras testiin.

Miksi en ole ruokapolkkaaja

Hiljalleen parin kuukauden aikana on reenailtu, mihin karvalakkimallin Conan eli Kanonin Powershot A590IS venyy. Eilen jaksoin penkaista vähän, mitä pikselistöön on tarttunut. Etupäässä joko kuvia pojasta taikka hänen napsimiaan tärkeitä otoksia suosikkilukemistoista, dinosauruksista, puoliksi syödyistä konvehdeista ynnä sukulaisista.

Yksi sivujuonne on hupikuvat, joita olen ottanut karuista ruokatempauksistani, kuten arkisista pikalounaista. Kuvien laatu on avainsyy, miksi en pidä ruokablogia.

Toinen syy on ahdistus, mitä koen kaupoilla käydessä, koska etenkin lähisuuppärmarketissa on tapahtunut monitahoista kehitystä: 1. Laatu hakemissani tuotteissa on monin kohdin heikentynyt, eritoten hevi-osastolla. 2. Valikoima pyrkii suuntiin, joita en suosi: suurperhepakkauksiin, pakasteisiin, kevyt-, hyla- ja muihin näköisruoka-aineisiin, tympeiksi käyneissä marinadeissa uitettuihin riekaleihin, tietenkin valmiseineksiin yms. 3. Tarjouksetkin ovat kehnompia, mallia osta viisi ja säästä kolmetoista senttiä, joten niistä ei synny hauskoja juolahduksia 4. Hinnat ovat kohonneet pilvien utuun.

Niinpä on huvittanut ajoittain kokeilla, saako halvoista aineksista ja pakasteista nopeasti kelvollista syötävää. Ei se helppoa ole, kuten seuraavat kuvat ehkä vihjovat.

1. Tunsin lähestyväni tomppeliuden ylempiä sfäärejä, kun ostin pussin kaukoidästä pyydetyn mukalohen fileitä. Mitäs, ne voi leivittää ja laittaa kylkeen muita tyhmyyksiä, kuten pakastepatonkia, -lohkoperunoita sekä espanjalaisia miniluumutomaatteja. Ei tuo huonolta maistunut, mutta pari avainseikkaa: a) kala ei pakastamalla parane (toisin kuin järeä punainen liha voi tehdä) ja b) hittoako keskinkertaista kalaa pitää mahdollisimman kaukaa hakea, kun parempaa saa lähinurkilta.

2. Urakan aikana kaipaa nopeaa, täyttävää ja pitkällä aikajänteellä energiaa luovuttavaa evästä. Kokeilin miten pakastevihanneksilla täydennetty paistettu pikanuudeli sopisi ryynimakkaran kanssa. Mikäs siinä.

3. Joskus haaviin ui kalapuikkoja, joilla suomut ovat mutatoituneet tuollaiseksi syömäkelpoiseksi turkiksi. Totesin vasta, että parilapannu on hyvä niiden paistamiseen, minimoi rasvan pinnasta, josta tulee silti rapea.

4. Pojan kanssa piti viettää rauhaisaa viikonloppua ja taisi olla tilipäiväkin sopivasti, niin äidyin ostamaan "kotimaista takuumureaa ulkofilettä". En ole yhtään varma, olivatko nuo määreet kaikki ansaittuja. Paketin avaamisen jälkeen leikkasin köntin pihveiksi ja panin marinoitumaan. Aika hyvää tuli, mutta parempaakin olen paistellut.

5. Pihvien oheen löysin Pastanjauhajilta mainion vinkin, miten keitinpotut (suosin tänä talvena torilta ostettua siikliä, aivan mainiota kamaa) saa eteväksi kylkiäiseksi lytättyinä uunipottuina.

Pojan kanssa kokeilimme myös paistaa pikkuleipiä (kuvassa ylempänä, nuo ruskeat kiekot), joihin holvasimme voita, sokeria, suklaata ja pähkinää. Irstaita mutta aika hyviä.

6. Välillä on osunut kassiin makoisia eväspotteja, jopa monimediapaketteja. Hunajameloni ja mandariinit ovat niitä hedelmiä, joista olen löytänyt kohtuuhintaan makoisia eksemplaareja, eivät ehkä lähiruokaa. Old Dignity taas on ruokajuoma, joka liian ahnaasti nautittaessa vaihtaa ruokapöydässä nimeään (vrt. lehmä > härkä) ollen viimeistään seuraavana päivänä No Dignity, kuten muuan Veksi on tiennyt mainostaa. Ilman sitä Dr. Feelgood ei ehkä saavuta täyteyttään, eikä Saukkia ja Oravia varmaan jaksaisi puolta kappaletta pitempään. Ryynäri taas on hyvä peruseväs, kunhan ei joka viikko käy kiinni.

Että ei kannata odottaa vesi kielellä ruokapolkkausta tähän osoitteeseen. MOT

(OBSERVERA! Varo klikkaamasta kuvia, ne suurenevat siitä aivan kuin pyy tekisi, jos kelaa maailmanlopusta taaksepäin. Kappas, eivät muuten suurenekaan. Joko Veijo Polkkeri on muuttanut sääntöjä tai minä olen unohtanut niitä.)