31.3.2008

Kuhnuri-klubi

Vaikeuksien kautta sain eilen katsottua elokuvan V niin kuin Verikoira (B for Bloodhound), tosin kahdessa erässä. Pohjana oleva Alan Mooren ja David Lloydin sarjakuvaromaani (alkujaan näköjään 10-osainen sarja lehtiä) on niin väkevä teos, etten uskaltanut odottaa liikoja. Mielessä väikkyivät erilaiset totalitarismin ja tulevaisuuden kuvaukset, mitä elokuvissa on tullut vastaan, alkaen Truffaut'n Fahrenheit 451:stä tai jopa Fritz Langin Metropoliisista.

Suotta olin epäluuloinen, leffahan näytti seisovan omilla jaloillaan ja iski hyvin jäsenneltynä kokonaisuutena, jossa on paitsi monia säväyttäviä ja omaperäisiä elementtejä, ennen kaikkea hienovireinen tunnelma. Houkuttaisi koota viiden kärki sarjakuviin pohjautuvista elokuvista, mitä olen nähnyt, mutten tiedä vielä tarjokkaita kuin Sin Cityn ja Burtonin kaksi ekaa Batmania. Sattumaa tai ei, noissa kolmessa muussa väijyy taustalla Frank Millerin luomia visioita. Marvel-leffoissa on ollut jotain kiintoisaakin, mutta täysosumia ei tule mieleen.

Äsken tälläsin mustamakkaralounaan seuraksi pyörimään taas Jeevesin, joka on verrattoman jouheaa katsottavaa. Tarkoitus oli jatkaa vielä töitä hyvän aamuisen panoksen lisäksi, mutta muun muassa Barmyn (Martin Clunes) toikkarointi Kuhnuri-klubilla (Drones club) vei ajatukset kantapaariin. Norsutanssija uhkasi sinne siirrähtää, joten taidan tehdä seuraa. Saapi nähdä, jos voimme esimerkiksi lyödä sulkapalloja kattolamppuihin.

Aamun musiikillisesta sytykkeestä pitää vielä mainita, että 22-Pistepirkko kuulosti jänskältä. Aikoinaan seurailin bändin luomuksia sivukorvalla, esimerkiksi Frankenstein nappasi heti. Taisin pudota kärryiltä Bare Bone Nestin tai Big Lupun aikoihin. Hiljattain luin bändielämäkerran, joka herätti taas mielenkiinnon, ja lainasin sen taustamusiikiksi kirjastosta levyt Eleven ja Rally of Love. Hienoja äijiä kaiken tämän pohjalta. Heidän levy-yhtiönsä nimikin nostattaa virnettä: Bone Voyage.

Mutta nyt kuhnuroimaan. Toodle-oo!

30.3.2008

Omakuva haisee

Olin 80-luvun alkupuoliskolla hämmentynyt opiskelija oudossa ympäristössä Turussa. Erehdyin ihastumaan tutoriini, joka ei niin miehistä piitannut, mutta oli hauskaa ja älykästä seuraa muuten. Hän oli tekemässä jotain pientä esitelmää, jota varten pyysi minua piirtämään pikaisen omakuvan.

Hän ei kertonut juonta, mutta kyse oli vasenkätisyydestäni. Kuulemma se määrää, mihin suuntaan piirtää nenän sojottamaan, eli vasurit tapaavat piirtää sen kohti oikeaa ja oikurit taas kohti vasenta.

Tämä palasi mieleeni, kun epämääräisten paperieni seasta pulpahti luonnos, joka selvästi minua kuvasi. Tekstien ja taustapuolen karaokelipukkeen pohjalta olin muistavinani tilanteen, missä tuo on tehty pari kolme vuotta sitten. Tuosta voisi arvella, että taiteilija on oikeakätinen, mutta ei kai se niin mene. Teoria taisi koskea nimenomaan omakuvaa, ei mallista piirtämistä, vaikka siinäkin voi jotain tendenssiä olla.

Tuo näytti osuvalta ja hauskalta. Taiteilijalle kynää tutumpia välineitä luovassa toiminnassa ovat käsittääkseni viulu ja laulu. Tuollaiselta suttuiselta näytän oikeastikin yleensä, saati sitten pikkutunneilla karaokepaarissa, jonne ei suurin surminkaan eksy kuin tuiterissa.

Vertailuksi raapustin äsken pikaomakuvan, max 2 min, jossa olen vanhempi, seestynyt ja krapulassa. Väline oli vastaava, comte Antoine dé Bicin keksimä halpa kuulakärkikynä (tai jonkun muun, Bic-merkkinen silti). En katsonut peiliin, näytänkö tuolta nyt, kunhan arvasin. Siitäkin taitaa jotain teoriaa olla, mitä merkitsee sellainen seikka, että jättää silmät piirtämättä. En vain jaksanut.


Vielä yksi skannaus paperikokoelmista.

Olisikohan siitä myös pari kolme vuotta, kun Pelle Miljuuna vieraili YO-talolla juhlakeikalla, jossa mukana olivat hänen moninaiset vanhatkin orkesterinsa. Innostuin jo Rekku Rechardtin kitaroinnista, joka lennätti Avointen ovien kappaleita. Potin räjäytti 1980, jossa kitaroitsi Nisse Tapani Rikama (née Poutanen) eli Rubberduck Jones.

Notkuin soiton tauottua paarin puolella, jonne tepasteli leoparditakkinen rocktähti. Päihtyneessä innossani menin kiittämään keikasta ja kysyin, saanko tarjota juoman. Nautimme sitten bourbonit, muistaakseni Jim Beamia, kerta Jack Danielsia ei ollut, tai jotain sellaista. Nisse kirjoitti nimmarin, joka taitaakin olla kokoelmani ainoa tallella oleva, ellei levynkanteen saamaani Jussi "Jo' Buddy" Raulamon tervehdystä laske.

Nyt pitäisi jaksaa käräyttää Liekkisiipiä lounaaksi. Ovat aika hyvää elokuvamutusteltavaa. Ennen ja jälkeen paistamisen puserran sitruunasta vähän mehua päälle. Dippinä on kermaviili, johon etukäteen silppuan pari kynttä valkosipulia ja sotken mausteiksi chiliä, mustapippuria ja hitusen suolaa. Inspiraation yllättäessä ehkä muutakin.

Elokuvan virkaa saanee toimittaa V niin kuin Verikosto, koska löysin sen kirjastosta. Ei esimerkiksi V niin kuin Verkostomarkkinointi.

28.3.2008

Soittolista ja hinnoittelu

Ei hyvin mene. Deke Dickerson rokottaa varmaan kaksikaulaisella paraikaa Mikonkatu 11:ssä, mutta minä notkun kotona Tompereella ja vieläpä tietokoneella. Keskiviikkona munasin jo Kometan keikan. Ei kahta kolmannetta, tärvään kai samalla vaivalla vielä Deken huomisen keikan Rock'n'Roll Jamboreessa Ellivuoressa.

Menee huonosti… Ensin täällä tehdään sairaita ja sitten sairaala.

Toisaalta voin käydä hyvillä mielin pikaiseen karhunkaatoon, sillä sain pikku-urakan valmiiksi juuri. Huomenna voi jatkaa suuremmilla linjoilla, missä riittääkin sitten puuhaa ainakin kolmeksi viikoksi. Jos saa kunnon alkupotkun, voi pitää ensi viikolla pari vapaapäivääkin.

Koska tänään on sarjakuvaa käännellessä nytkinyt niin moukevasti selkäruodossa kunnon rytänblues ja muu roppava rouhinta, laitan tähän soittolistaa.

Motown: Hitsville USA – 4 ceedeetä parasta hittikamaa Motownin aarteistosta vuosilta 1959-71. Tähtihetkiä esmes Contours: Do You Love Me, Jackson 5: I Want You Back ja Marvelettes: The Hunter Gets Captured By The Game.

Rory Gallagher: Calling Card – silkkaa riemua, yksi suosikki on Edged In Blue.

The Paladins: Years Since Yesterday – Dave Gonzalez on äijä. Ehkä Let's Buzz iskee vielä lujempaa, mutta komea on tämäkin.

Big Star: #1/Radio City – Alex Chilton on kans äijä. Kirjastosta tarttuivat mukaan nämä kaksi ekaa samalla levyllä ja Third/Sisters Lovers bonuksineen vielä omallaan.

Pyörihän tuossa suffelina muutakin hauskaa, kuten Tony Joe Whitea, vanhaa Fleetwood Macia, Doobie Twistersiä, ZZ Topia, Yardbirdsiä , Flamin' Grooviesia ja George Thorogoodia. Kerrassaan antoisaa.

X X X

Olen parista paikasta lukenut hiljan ihmettelyjä kauppojen hinnoittelusta, kuinka monipakkauksista perittyjen summien yhteys yksileisiin ei vaikuta tolkulliselta. Kulutusjuhla teemaa juuri käsitteli kommentteineen, samoin kulturelli Krapulablogi varsinkin kommenteissaan.

Jälkimmäinen tarttui erityisen hanakasti olutpakkauksiin, mitä vikaa on itsellänikin, mutta tänään huvitti tarkkailla Koo-suuppärmarketissa eri annoskokojen litrahintoja. Laatikko (24 tlk) kardhua olisi maksanut vähän yli kakskypää, ventin verran, jolla litrahinnaksi tuli muistaakseni 2,18. Juuri halvempaa ei löytynyt, paitsi jonkun vetisemmän merkin pullomäyräkoirissa. Sen sijaan samoja kardhutölkkejä uiskenteli kylmäsammiossa irrallaan samaan litrahintaan, siis reippaasti edullisemmin kuin erilaisissa muissa pahvikuorissa. Kalastin sieltä kasipäkin verran, kulkevat kilisemäti ja kevyesti ruokatavaroiden seassa ja ovat kans kylmiä. Muussa kuoressa saman tavaran litrahinta voi olla yli kaksinkertainen.

Vielä mojovampi tapaus tuli todistettua Kanttilan dvd-osastolla, mistä Poppi-Hessu oli ennalta varoittanutkin. Siellä on ollut Monty Pythonia kaupan boksina, jossa on kaikki tv-sarjan jaksot nipussa. Hinta taisi olla noin kuuskypää, mitä pidin oikeastaan aika edullisena, sillä kuolematonta tavaraa on rontti 22 tuntia. Muutama vuosi sitten useammalle levylle jaettuna paketti taisi maksaa 300 erkkiä – ja silloinkin se kiihotti ostohalujani.

Hjuu, katselin boksia kaihoten, että joskus ne pitäisi kai lunastaa. Ostin sen sijaan jotain vähäisempää (Lynyrd Skynyrdin halvan kokoelman ja Gene Vincentin tuplalevyn Bluejean Bop! / GV & The Blue Caps), mutta ne maksettuani huomasin alennushyllyssä irrallisia Pythoneita. Siinä olivat boksin neljä tuplalevyä, siis kaikki neljä kautta, kukin hinnaltaan kasi euroa. Kortti esiin, otan vielä nämä. Kun irrallispaketti maksoi 32, äkkiä laskien boksin pahvikuoren hinnaksi tulee noin 28 euroketta. Koetan pärjätä ilman sitä.

Huokasin kotona tyytyväisnä, sillä totesin levyjen tekstityksissä olevan vaihtoehtona myös englannin, vaikka kansipaperit ovat suomeksi. En oikeastaan tiedä miksi, sillä suuren osan sketseistä osaan lähes ulkoa, mutta jonkun maalaisfirman dvd:t ovat siepanneet siksi, että niissä on tekstitysvaihtoehtoina vain nämä pohjoismaiset. Kostoksi olen seuraillut sitten tanskalaista tekstitystä.

Lännen slokani

generated by sloganizer.net

Olin saada sydänvian, sillä tämä oli via via.

26.3.2008

Viikko hujahti

Länsimaisen tiedemiehenkin sopisi myöntää, että liian pitkälle idemmäs ei kannata mennä päänsisäisiä viettämään. Jos vetää itsensä piippuun tekemällä töitä päivätolkulla kellosta piittaamatta ja sitten uskaltautuu suorilta ihmisten ilmoille, niin ei ole kauheasti annettavaa muille. Eikä auta yhtään, vaikka tasoittaisi sitkeästi yhden illan tilannetta virukankeella, joka pitäisi luokitella kai hallusinatoriseksi huumeeksi jokamiehen asteikolla. Viisaat ehkä osaisivat sitä asiallisemmin käyttää. Toki mekin sitä yritimme lanttailla hiki otsassa, mutta silti alkoi keulia.

No, piirastorstain sekavista tunnelmista on jo aikaa, eikä vahinko tunnu olleen pysyvä, mutta unirytmien saaminen takaisin uomiin on tuskaista. Nytkin pitäisi olla Klubilla, mutku runttasin töitä taas kahdeksaan asti, enkä löytänyt tanssikenkiä enää sen jälkeen, notta olisi arvannut lähteä. Ehkäpä siis pakerran tekstiä vielä pari tuntia hetken päästä.

Vierailin siis pahuuden mökillä käynnistääkseni pikkulomaa. Kavereista pari-kolme tuli katsomaan välillä Hakametsään Raimo Helmisen viimeisen viimeisen ottelun Ilveksessä, tällä tietoa. Hienosti oli kokenut lupaus kuulemma pelannut, minkä kunniaksi sällit mökille (tai ihan oikea talo se on nykyään) palattuaan jäädyttivät Raipen 41-paidan. Sen he toteuttivat niin, että kastelivat pelipaidan ja veivät ulos jäätymään. Hartaudella nauttivat sitten maljan jähmeän paidan äärellä.


Tulihan siinä tippa linssiin minullakin, kun sain kännykuvan paidasta spostitse (yllä). Kuvan sumeudesta näkee, että siinä on kostunut jopa kameran linssikin.

Itse yritin keskittyä silloin jo tärkeämpiin asioihin, mutta saanko varoittaa, että univelkaisen kohmeloisissa olotiloissa ei kannata lukea David Ritzin kirjaa Divided Soul – The Life of Marvin Gaye. On siinä niin hämäriä tarinoita ja pelottavaa megalomaanisen taiteilijan sielun peilausta, että kun vähän väliä torkahtelee kesken, uniin kumpuaa omituisia mörköjä. Jos ei herrasta ole parempaa kirjaa kirjoitettu, on ehdottomasti mukavampaa tutustua häneen vain levyjen välityksellä. Tai juutuubin, Mercy Mercy Me. Vielä hekumallisempi on Lonely Lover, josta en huomannut kirjassa olevan sanaakaan, mutta Dozier/Holland mainitaan kuukleitse kappaleen tekijöiksi.

Paljon antoisampaa oli lukea Eddie Cochranin vaiheista Julie Mundyn & Darrel Highamin kirjasta Don't Forget Me – The Eddie Cochran Story. Enpä ollut tajunnut, kuinka valtavan määrän sessioita sälli ehti kiertää ennen kuin kuoli 21-vuotiaana. Loistava kitaristi, mistä omat levyt ilmeisesti paljastavat vain kapean soiron. Yksi hauska nippelitieto oli, että hän laulaa Gene Vincentin kappaleella Git It basso-osuudet*, joilla kappale käynnistyykin: "Well-o, well-o, wop, wip wip wip…"

Seuraava urakka olisi kai kaivaa haltuun niitä monenkirjavia levytyksiä, joista suuri osa jäi julkaisematta Cochranin elinaikana.

Jaaha, ehkäpä kirjoitan seuraavan kerran vasta, jos keksin jonkin aiheen. Eikä sellaisen ilmaantumista arvaa ennakoida.

*Siis ne alimmat äänet, ulkomuisti sanoisi että saattaa liikkua basson alueella.

20.3.2008

Yhä itään yrittää

Urakka taas pulkassa, saa korkata. Huh hah hei ja rommiviinaa huikka. Maistuu muuten makoisalta: rommin laajempaa aromaattisuutta ja viinan terää tykö. Valinta osui tähän, koska pitkärivattomassa alkoi vain siepata, että luottojuomani hjalmar on kohonnut 15 rossaa hinnaltaan, toisin kuin teholtaan. Tämä oli vähän halvempaa ja vahvempaa – siis parempaa.

Vein samalla varoiksi kirjaston kamaa pois, mutta tarttui sieltä jälleen neljä levyäkin pulkkaan. Vai pitäisikö tuota kutsua ahkioksi, millä koiralauman vetämänä kylillä piipahdin. Ei ollut lynssikelekkaa käytössä.

Yksi tapaus oli sellainen vuoden 1970 albumi, jota olen ainakin kaksi kappaletta ostanut, mutta vinyylin myin yli 20 vuotta sitten poies ja myöhemmin ostettu ceedee päätyi paarin jukepoksiin. Usein ilahtuu klassikojen kohdalla, jos niihin on tuupattu osuvia bonuksia, mutta tämä meni vastavirtaan. Nautin siitä, että se penteleen alle puolituntinen jyräys oli sellaisenaan käräytetty hopeiselle kiekolle, ei turhia hörhötyksiä.

Kyseessä on MC 5 (kuvassa: edessä laulaja Rob Tyner, vasemmalta Kramer, Smith, Dennis Thompson ja Michael Davis) ja toinen levynsä Back In The USA. Ei uskoisi, että se voi riehaannuttaa vuosikymmeniä myöhemmin, jos sällit vielä aloittavat ja lopettavat väsyneillä covereilla. Olen ajatellut niin, että kirjaston levyn saa tallentaa omiin kuuntelutarkoituksiin koneelleen meitin lakien puitteissa. Jos olen oikeassa, siinä tapauksessa imuroitsin sen kovolle ja nautin. Yllätyin, että iTunes väitti sen kuuluvan kategoriaan "alternative/punk". Kilin piiraat, niin suoraa rokkia kuin vain, vaikka asenne olisikin jälkipolvien mielestä punkkia.

Suurin suosikkini kappaleista on Looking At You, josta juutuubilta irtosi niin veikeä tv-playback kuin kohtalainen ulkoilma-livekin. Pari huomiota:
– playbackilla kitarasoolojaan näyttelevä Wayne Kramer (vas.) esittelee temppua, jonka yhdistän tiukasti Blue Öyster Cultiin ja Forssan rockjuhliin 80-luvun alkuun. "Katsokaa, hieno soolo! Katsokaa, soitan yhdellä kädellä!" Reppavaa vetää niin, että nostaa oikean käden kohti taivasta ja soittaa vain otelaudalta. (Tuossa klipissä siis ei soita, koska tv.) Olikohan se Buck Dharma, Eric Bloom vai kuka BÖC:issä?
– oikealla taas nostaa kitaran kohti taivasta Fred "Sonic" Smith, joka sittemmin avioitui Patti Smithin kanssa. Toiset väittivät, että valinta osui Soniciin, koska Pattin ei siten tarvinnut vaihtaa sukunimeä, vaikka tarjolla olisi ollut myös Deep Purplen rumpali Ian Paice.
– Toinen yhteys BÖC:iin, Patti oli pitkään heilunut tuon orkesterin kosketinsoittaja/kitaristin Allen Lanierin kanssa. Patti on monessa BÖC-piisissä mukana krediiteissä, en tiedä onko enemmän säveltänyt vai sanoittanut.

Jatkoa ehkä myöhemmin… nyt nousee rommiviina jo huppuun.

X X X

Kaappasin sivistysmielessä kirjastosta myös John Coltranen klassikon A Love Supremen deluxe-laitoksena, johon on löydetty kunnollinen master, eikä toisen polven viallinen, ekvalisoitu ja mitähänvielä amerikanlaitos. Hyvältä kuulostaa. Tässä on toisella levyllä sama livenä (hurjaa tööttäilyä) ja vaihtoehtotallennuksia studiosta tykö. Ihan sivumennen, ämseeviitosen kitaristit Smith ja Kramer ovat näköjään wikipedian mukaan innoittuneet vapaasta jaskasta, josta yhtenä esimerkkinä mainitaan Coltrane.

Jou, näitä levyjä kuunnellessa odottelin kaverien saavan hommia puikkoihin ja lähettävän viimeisiä sivuja tarkastettavaksi. Viimeisenä tuli pari tuntia sitten kansi, jonka kera helpottuneet layout-kundit lähettivät taas komean kuvan. Ovat huomenna singahtamassa itään, Vietnamiin ja Thaimaahan saakka. Go Easter, Young Person, kannustin heitä. Kuva oli tällainen.


Niettä hyvää päänsisäistä vaan.

17.3.2008

Liian paksu pervoseksi

Tulipa vihdoin nähtyä se Katariina Lillqvistin puolituntinen animaatio Uralin perhonen. Reilu viikko sitten olisi jo ollut saumat filkkareilla, ihan näytöspaikan vieressa heiluin ja pilettikin oli tarjolla, mutta kun piti lähteä kotia.

Nautin telkkaritse leffanpätkästä. Pidän taitavana käsityönä tehdystä kulttuurista, taiteesta ja viihteestä (jos aiempaa interblogistista teemaa sivuaisi). Nuket voivat olla minusta (paradoksaalisesti? ei sittenkään) elävämpiä kuin nykyiset tietokoneanimaatiot, joissa on kyllä jumalaton määrä tietoa tungettu joka ruutuun. Ongelma onkin kai siinä, että jokaisen pikselin muutoksia ohjelmoidessa kokonaisuuden lumo helposti katoaa.

Ikäviä esimerkkejä tästä ovat silmääni esimerkiksi Happy Feet ja Yli Aidan. Jälkimmäinen teki olon vaikeaksi sillä, että hahmoilla on liikaa ja liian voimakkaita ilmeitä, kuin surkean yliampuvilla näyttelijöillä mutta vielä luonnottomammin. Ensimmäisessä taas taustojen ja pintojen hienostelu vie huomion pääasiasta ja aiheutti merisairautta. Nämä lapsille suunnatut pitkät animaatioleffat eivät tosin liity mitenkään Uralin perhoseen. Tuolla suunnalla matka käsityönä piirrettyihin Disney- tai Avery-piirrettyihin näyttää suurelta, samoin vaikkapa Aardvarkin muovailuvahahommiin, kuten Wallace & Gromit.

Juu, se ei jäänyt epäselväksi, että leffan runollinen keskushahmo näytti Mannerheimilta ja koki rakkautta mieheen. Ajatusmaailmani ei olisi luultavasti kokenut järkytystä, jos en olisi kuullut elokuvasta mitään etukäteen. Nyt ongelmana oli se, että katselin kierosta vinkkelistä sisältöä, niin seksuaalisuuntauksen kuin punavalkopoliittisen näkemyksenkin suhteen. Vaikutelmaksi jäi, että hauskalla tavalla lyyrinen kerronta mainion teknisen toteutuksen tuella olisi viehättänyt joka tapauksessa.

Nyt tuli turhana lisukkeena olo, että ähäkutti, tällaisesta taiteestako pitää tosiaan mekkaloida ja kaikkien kehittää mielipiteitä, vaikkei elokuvaa edes välittäisi tai jaksaisi katsoa. Meinaan, rohkenen epäillä, onko Lillqvist kuitenkaan julkisuudenkipeyttään valinnut aihetta tai pyrkinyt masinoimaan kohua. Tuo näytti olevan loogista jatkoa hänen hienoille animaatioilleen, joissa on muun muassa Kafkan maailmoissa seikkailtu.

En ole asiantuntija, kunhan olen todennut hänen pitkällä linjalla työtään tekevän. Siksi närkästyin näkemistäni väitteistä, että koska kommentoija ei ollut hänestä konsaan kuullut, Lillqvistin täytyy olla kupla. Kannattaa hyväksyä, että perusteeksi toisen tason arvioimiseen ei riitä se, onko hänestä kuullut. Muuten monella rajoittuisi merkittävien tekijöiden joukko aika omituiseksi ja pintaliitäjät tai kaupalliset menestyjät todellakin olisivat alojensa huippuja.*

Otsikko taas tulee siitä, että tuollainen materiaali on ehkä ainoa**, mitä sensuroisin julkisilta kanavilta, eikä Uralin perhonen ollut sinne päinkään. Kompositio, värit ja äänet siinä kai eniten sykähdyttivät hienojen hahmojen ja runollisten vapauksien ohella.

* Tämä siis kokemuksen pohjalta. Olen saanut tarpeeksi usein tajuta kuinka vähän tiedän.
** Eikäku! Väkivaltaa kanssa, varmaan on muutakin. Sensuuri on vaikea asia, koska niin syvälle selkäytimeen on vaivihkaa upotettu käsityksiä oikeasta ja väärästä, ettei niitä heti osaa kaivaa tarkasteltaviksi.

16.3.2008

Pippaalla, Hilipati puhelimessa

Valtaisina myrskyävät jälleen keskustelun aallot blogien sisällöstä ja määrittelystä. Paitsi että pidän monen asiasta kirjoittaneen tavoin huvittavana katsoa Blogilistalta Top 50 ja vedellä siitä yleislinjaa sisällöstä, erityisesti nakrattaa ajatus, että näitä erilaisia blogeja ylipäänsä voisi hallita ja määritellä.

Jos merkittäviä poliittisia blogeja on kaksi, minkähän mittaiseen tutkimukseen tämä perustuu. Vielä enemmän kiinnostaa, kukahan on kahlannut läpi edes ne Blogilistan 14 000 tarjokasta, puhumattakaan siitä joukosta, joka ei ole listautunut. Olen kiertänyt varmasti sadoilla blogisivuilla itse, mutta monissa vain piipahtamassa, eikä tulisi mieleenkään väittää, että olisin löytänyt niistä ytimen. Moniin ei yksinkertaisesti sattunut löytymään kosketuspintaa, mutta en arvaisi esittää oletuksia, johtuuko se lukijasta, kirjoittajasta vai kenties väärästä hetkestä.

Miellytti Pintaliitoblogissa näkemäni merkki, joka teki mieli kopioida, kunnes aloin miettiä omaa määritelmääni Arvon Viihteelle (ent. Ertainment). Moni käyttää sitä kevytkenkäisen alentuvasti mielestään vähäarvoisesta ja aivottomasta hömpästä, kun taas minä haluaisin tukeutua siihen, että viihteen kuuluisi viihdyttää ja olla siten arvokasta hupia raskaamman tavaran vastapainona. En suurin surminkaan osaa pitää pääosaa tv-tuubasta tai kevyen linjan lehdistä viihteenä, jos koen ne vain ärsyttävänä ajanhukkana. Enkä toisaalta haluaisi kieltää viihteeltä lupaa tuottaa ajatuksia viihtyjän nuppiin. Käyn viihteellä usein, siinä kuin mopo bensalla.

Siksipä tuli sellainen olo, etten ansaitse tätä kunniamerkkiä, vaikka haluaisin. Panen sen tähän vain näytille, kuulemma sen saisi kopioida omaan käyttöönsä.
Tuumailin, että blogien sisällön määrittely olisi minulle lähes yhtä helppoa kuin summata mitä lehden kuuluu sisältää. Tai no, yleensä siinä on paperia, kannet, tekstiä ja/tai kuvia sekä sitä pruukataan tarjota silmäiltäväksi myös muille kuin tekijöilleen. Ovat kai lehtiä yhtä hyvin Parnasso, Parhaat ristikot kuin Panhuilun maailmakin. (Öh, keksin kaksi viimeistä nimeä itse hätäisen kömpelösti alkusoinnutellen, mutta kai nekin voisivat olla lehtiä.)

Julistan siis vain omalta osaltani, että jos tämä epämääräinen kirjoitelmien, linkkien ja kuvien kokonaisuus kelpuutetaan blogiksi, yksi avainseikoista tässä tekijälleen on se, ettei määritelmää ole. Pidätän täyden vapauden julkaista täällä mitä päähän sattuu pälkähtämään, yleisiksi arvailemieni normien puitteissa. En ota vastuuta siitä, jos joku sattuu pettymään näkemäänsä, kehotan vain hakeutumaan paikkaan, jossa viihtyy paremmin.

Vastaavasti ilahdun usein blogeista, jotka yllättävät tarjoamalla jotain erilaista kuin olen muualla nähnyt. Samaan pystyy aika harva lehti, ja vielä harvempi samalla hinta/hyöty-suhteella. Vai pitäisikö tuon olla matemaattisesti ajatellen pikemmin hyöty/hinta-suhde? Lehden pitää kai pyrkiä luomaan jonkinlainen linja kootakseen pysyvämpää lukija-, mainostaja- tai tukijakaartia, mutta sitä ongelmaa kun ei ole, Jäppinen, huvikseen raapustellessa.

Ainakaan jos ei niin pidä väliä siitä, tutkiiko omia tuotoksia kukaan.

Uutinen! Etusivu uusiks'! Deke Dickerson on tulossa Suomeen vajaan parin viikon päästä perjantaina. Näyttää pahasti siltä, että täytyy matkustaa pitkästä aikaa suurkaupungin vilinään, osaako joku vinkata millainen paikka on tuo Texas Outback? Kuulin huhua, että se Assan tai siis Steissin tienoilla olisi.

15.3.2008

Hahtuvaisia

Pukkasi kiirettä taas. Eipä siinä mitään, onpahan tullut valmistakin jopa yllättävillä suunnilla, koska oli pakko hoitaa asioita ja levänneenä jaksoi.

Rytmi kääntyi sellaiseksi, että eilen puoliltaöin kaipasi Conanin seuraksi yöpalaa. Otin pakasteesta piirakkataikinan sulamaan ja silppusin telkkarin ääressä sipulia, porkkanaa, tomaattia, valkosipulia… ja muutaman jalapenoyrttiöljyssä uineen oliivin. Näitä kuullostelin paistetun ja maustetun jauhelihan seuraksi, tuuppasin mössön pyöreälle uunissa käytetylle piirakkapohjalle ja päälle raastoin emmentaalia. Sitten paistoin uunissa vielä puolen tuntia, ja kyllä tiesi paikkansa.

Naamakirjassa ja blogeissa on tullut vastaan pari hauskaa asiaa. Tämä lahjakortin kuva on varmaan jo monille tuttu, onkohan tuo aito?


Alkuviikolla innostuin ukulelestä nähtyäni hallituskadulla hienon linkin Hyviin, pahoihin ja rumiin. Sitten kierrätin naamakavereille saman orkesterin esitystä Shaftista. Siihen tuli vähän kuin vastineeksi yksi huikaiseva musiikinpätkä, josta pian lisää, mutta ukulelen helmistä houkuttaa mainita vielä Wuthering Heights, koska olen arvostelukyvyttömässä tilassa joskus yrittänyt laulaa Pussi-Katen korkeaoktaanista esitystä pari oktaania liian alhaalta. Tuossa herra vetää aika paljon puhtaammin ja jatsahtavammin.

Vastineeseen palatakseni, kirjaston avulla osui kouraan Badfingerin kokoelmalta alkuperäinen esitys kappaleesta, jonka moni tuntee Nilssonin, Paita-Ressu Redfordin tai Mariah Careyn kovaa tai korkealta laulamana. Naamakaveri paljasti, että Bulgarian Idolsissa se tunnetaan nimellä Ken Lee.

Hjoo, ei mulla muuta, paitsi että muistin ihmeellistä olemusta jouduin kanssa miettimään viikolla. Kone juntturoitsi siihen malliin kesken tiukan rypistyksen, että sinkouduin hakemaan uuden DIMMin (128 > 512 MB) nostaakseni käytössä olevan muistin vihdoin edes gigaan. No, kaupoilla ei voi käydä naukkaamatta päälle piiskaryyppiä. Yöllä palailin pikku vihneessä kotiin epäonnisen biljardipelin jälkeen.

Aamulla availin varovaisesti ensin silmiäni, sitten tietokonetta. Ihme ja kumma, olin saanut muistipalikan tärskäytettyä kohdalleen ja mylly pyöri hienosti. Pääkopassa oli sellainen tunne, että olin ottanut sieltäkin varmemmaksi vakuudeksi muistikalikan kaupasta ostettua täydentämään. Se oli ehdottomasti sumeaa logiikkaa suosivaa mallia DIMM.

7.3.2008

Olen ollut sokea

Tai paremminkin, kuten K. Sinisalo asiaa muinoin muotoili ehkä Beatles-herätyksen saatuaan: "Olen ollut likinäköinen, mutta nyt sain lasit." Itse koin pienoisen herätyksen, kun kuulin Burnetten klassikkoalbumilla olevan nelihenkisen trion jatkeena viidentenä jäsenenä kitarassa Grady Martin ja paikoin vielä kuudentena jäsenenä läskibassossa Bob Moore. Ilmankos Rock'n'Roll Trio kuulostaa niin moukevalta.

Eilen oli harvinaisen interblogistinen päivä. Aikaisemmin oli ollut viestintää Kervån kanssa, että hän häärii Tampereella, joten voisi törmätä kipon ääressä. Törmäyshetkeä oli tähtäilty eiliselle iltaysiksi, mutta matkaan oli tulla mutkia. Jazmanaut puolestaan viestitteli myös aikovansa tulla Tampereelle lähipäivinä, mistä oli niin hupaisa seuraus, että kerroin Helsingissä asuvan Jazin terveiset Helsingissä asuvalle Kervålle, eikä meistä kukaan ollut aiemmin nähnyt naamatusten. Että terveisiä takaisin, Jazma.

Paikka vaihtui pariin kertaan ajassa "H Hour –1" eli tunnin sisällä ennen sovittua. Huvittava juttu muuten, Poppi-Hessun kanssa totesimme keskiviikkona, että vaikka II Maailmansota on kuulunut harrastuksiin esimerkiksi Korkeajännityksen kautta, jouduimme silti tarkastamaan Wikipediasta mitä D Day tarkoittaa. Sama prinsiippi kuin tuossa h-hetkessä: D tarkoittaa dayta, eli D Day = Day Day ja H Hour = Hour Hour. Se päivä ja se tunti, jolloin alkaa tapahtua.

Hyvin siinä kuitenkin kävi, Kervå äkkäytyi Hällän Ale-Baariin, vaikka kohtauspaikka oli ehtinyt vaihtua jo seuraavaan. Tunnelma ja meteli olivat aika hikistä luokkaa, mutta herra osoittautui yhtä mainioksi kuin bloginsa perusteella olin uumoillut. Siirryimme sitten hanhenmarssia Paapaan, missä puolestaan pöytää emännöi Hallituskatua toimittava oikein mukava nuori naisihminen.

Illan kruunasi lauteille hypännyt bändi, josta tunnistin heti Pohjoismaiden kenties parhaan rytmiryhmän juurevan musiikin puolelta: Ville Rauhala pystybassossa ja rummuissa Juppo Paavola. Pienellä tsuumailulla yli olan totesin, että saksofonistikin oli tuttu naama: Vesa Hyrskykari. Kitaristi oli istumapaikaltani katveessa, mutta hallitsi selvästi 50-luvun rokänrollin mojovilla soundeilla. Hän myös lauloi ekassa setissä, ennen kuin toiseen ryhmä täydentyi koskettimiakin hienosti näpelöineellä Wiley Cousinsilla.

Todella hyvä meininki, pitää vielä selvittää kuka oli se kitaristi, joka osasi keikan jälkeen valaista elintärkeää seikkaa rockin historiassa. Sehän on nimittäin selvää, että The Train Kept A-Rollin on ehdoton kulmakivi ja että loistoversion sisältävä Johnny Burnette & The Rock'n'Roll Trio -albumi (alkujaan 10-tuumainen klassikko) on siivittänyt maineeseen sellaisia kurkoja kuin Jeff Beck, Jimmy Page, Mick Green (The Pirates), Robert Gordon ja epäilemättä monia muita.

Olen lapsenuskossani ajatellut, että jos levytykset on laitettu trion nimiin, vaikka sitä olisikin täydennetty rumpalilla kvartetiksi, niin on helppo päätellä kuka soittaa kitaraa. Olen toki kuullut sellaisistakin melko nimettömiksi jääneistä veikoista kuin studiomuusikot, mutta enpä tiennyt, että tärkeä osa Burnetten trion kitarasoundista lähtee viidennestä soittajasta nimeltään Thomas Grady Martin.

Trion alkuperäiset jäsenet olivat Dorsey Burnette (basso), Johnny Burnette (laulu, rytmikitara) ja Paul Burlison (soolokitara). Rumpaliksi hankittiin Carl Perkinsin serkku Tony Austin. Tälläkin ryhmällä on syntynyt vankkaa jälkeä studiossa, esimerkiksi kappaleet Tear It Up ja Oh Baby Babe. Burlisonin soundiinsa luomasta rähinästä on saanut kiitosta "loose fuse" eli kiinnityksestään höllätty vahvistimen putki.

Osassa levytyssessioista on sitten turvauduttu Nashvillen studiokettuihin, jolloin Dorseyn tilalla läskibassoa on soittanut Bob L. Moore ja Burlisonin paikan soolokitaristina on ottanut tämä Grady Martin, jonka kehutaan löytäneen myös fuzz-soundin putken kosahdettua kesken sessioiden, mistä syntynyt särösoundi kuuluu Marty Robbinsin kappaleella Don't Worry (1961). Imelä kappale, mutta soolossa kitarasoundi on niin sairasta pörinää, että herkempi tuottaja olisi hylännyt sen automaattina.

Pikku sivuhuomiona, pari vuotta myöhemmin Dave Davies teki saman suunnan löytöjä viilleltyään veitsellä vahvistimen tötteröä, josta irronnut räkäsoundi teki Kinksin "You Really Got Men" niin järäyttäväksi. Asia aivan erikseen on pitkällinen kiista siitä, soittiko Dave itse singlellä soolon vai oliko asialla sellainen tuntematon studiokoijari kuin Jimmy Page. Viimeksi keräämieni tietojen (vuosien takaa) mukaan Daviesin veljekset pitivät kiinni legendasta, että Page oli sessioissa, mutta hyvä jos tamburiinia soitti. Page taas muisti olleensa soittamassa, muttei perännyt kunniaa soolosta.
Wikipedia tietää valaista tässäkin. Page on soittanut rytmikitaraa Kinksin sessioissa, mutta kieltää soittaneensa sooloa. Kuulemma on sanonut, että juuri se Ray Daviesia ärsyttää. Siis että pikkuveli saa kunnian soolosta?

Tutkimukseni ovat kesken siitä, mitkä Burnetten kappaleet kuuluvat Burlisonin ja mitkä Martinin piikkiin, mutta albumillakin näkyy kummankin kättentöitä olevan. Seuraavaksi täytyy kokeilla onko ero helppo kuulla – siis olenko ollut paitsi sokea, myös kuuro.

Hyviä selvityksiä Burnette-aiheesta löytyypi netistä, alkaen Wikipedian ihmeen huolellisesta dokumentoinnista, mutta Grady Martinin osuudesta kirjoittaa erityisen kiinnostavasti asiantuntija täällä.

Tulipa hajanaista tarinaa. Terhennettäköön vielä, etten tunne putkivahvistimien osia, kokoonpanoa tai tekniikkaa. Fuse on käsittääkseni niissä lasiputkisulake. Ai niin, pöytään osunut kitaristi Sami tiesi kertoa kyllä nimen kollegalleen, joka lavalla hääri, mutta enhän minä sitä enää muista.

6.3.2008

Raipe! Suojeltava!

Jonsei lätkä satu kiinnostamaan, suosittelen loikkaamaan alaspäin toiseen tänään lataamaani polkkaan… vaikka saattaa sekin olla suunnattu aika valikoidulle yleisölle.

Tiistaina oli huvittava häppöninki, sillä raahauduimme vanhat jäärät Hakametsään, koska Raipe Helminen pelasi viimeisen runkosarjan ottelunsa, ainakin tällä tietoa. Nostalgia oli sakeana ilmassa, kun kokoonnuimme ennen peliä Pikilinnaan, josta bussi kuskasi meidät halliin. Pari valikoitua otetta pahimmista tyhmyyksistä:

– Pöydässä tuli puhetta urheilulääkäreistä, joita pitää aina verrata Ilkka Tulikouraan.

– Hallissa seisoimme juhlallisesti niin alku- kuin loppuseremonioiden aikana ja taputimme kuuliaisesti Raipelle, melki tippa linssissä. Jättiruudulle oli koottu vuosikymmenten varrelta hienoja hetkiä, joista naapuriani alkoi pelottaa näytteen laatu, kun mentiin Ilveksen tuoreimpaan mestaruuteen saakka. Huh huh! Oli se sentään värikuvaa.

– Pelin jälkeen kohtasin Poppi-Hessun kantapaarissa, jolloin hän innostui suunnittelemaan seuraavaa suurhetkeä. Perjantaina on Raipen viimeinen ensimmäinen säälipleijariottelu! Tottahan hänen piti lähettää siitä tietoa rovaniemeläisille kavereilleen, että lähdettekö paikalle. Eikä tässä vielä kaikki, onkohan se sitten sunnuntaina, kun Raumalla on Raipen viimeinen ensimmäinen säälipleijariottelu vieraissa!

Hurjaa menoa.

Tuo lätkäkortti on ruotsalaisten MM-kotikisoihinsa 1995 tekemästä sarjasta, jota satuin saamaan suhdetoiminnoilla muinoin haltuuni laatikollisen. Eivät ole hääppöisiä kortteja, mutta sattuvatpa osumaan kuuluisaan kultakevääseen. Mielenkiintoisia tarjokkaita tekijät löysivät Leijoniin, aina Mikko Mäkelää, Crisu Ruuttua, Esa Tikkasta ja Jari Kurria myöten.

Sarjassa on peräkkäin komealta kalskahtava kolmikko, joista kaksi pääsi vieläpä vuolemaan kultaa Globenissa, nimittäin Helmisen jatkoksi Saku Koivu sekä Teemu Selänne.

Panee hymyilyttämään nuoren Sakun näkeminen, mutta vielä enemmän tuo Teukka Salamana kaupiteltu hahmo. Että on mies muuttunut! Osaisikohan kukaan valistaa, kuka tuossa kuvassa oikeasti lie? Olisiko käynyt niin, että siihen on poimittu nuorten maajoukkueesta numero kasi ja toivottu, että se sattuisi olemaan Selänne.

Pääasia viimeiseksi: Ilves voitti Lukon, muistaakseni 5–2. Ei se hirmuisesti puntteja heilauttanut enempää housuissa kuin SM-taulukossakaan.

Paksu Page Poskessaan

Piipahdin taas kirjastossa, kun satuin olemaan hollilla. Olin putkella levyistä, joita karttuisaan kouraani jälleen osui, yritän laittaa oheen skannauksen listasta. Pari mainintaa, vaikken läheskään kaikkea ole ehtinyt vielä tyypitellä.

[Yardbirds vm -66 vasurilta: Chris Dreja, Keith Relf, Jeff Beck, Jimmy Page, Jim McCarty. Kuva skannattu levyn vihkosesta, näköjään © www.MichaelOchsArchives.com]

The Yardbirds: Ultimate! (2cd)
Olen ajoittain huvikseni kysynyt mukin ääressä, ketkä kolme soolokitaristia vaikuttivat Yardbirdsissä, vaikka se liian helppo kysymys onkin. Se vain kiteyttää Brittilän 60-lukua, koska listassa on kolme sanotaanko vaikka viidestä kuuluisimmasta, jos Hank B. Marvin ja Peter Green voisivat kilpailla paikoista.
Erkki Lapanen oli ekana, yllättävän veikeiltä kuulostavat esimerkiksi Honey In Your Hips ja A Certain Girl. Soundit ovat kohentuneet niistä halpiskiekoista, joilta näitä varhaisteoksia ja livelevyä Five Live Yardbirds joutui kuuntelemaan.
Tokana tuli Jeff Beck, jonka isännöimänä syntyi ainoa kelpo studioalbumi, lempinimeltään Roger The Engineer. Hän kutsui porukkaan sitten Jimmy Pagen, joka soitti alkuun bassoa, mutta kahdella levytyksellä häijy kaksikko Beck & Page soittaa molemmat kitaraa.
Nuo ovat mukana: kissojen ja koirien kanssa 70-luvulla metsästetty Happenings Ten Years Time Ago sekä Antonionin Blow Up -elokuvan räjäyttävä Stroll On. Se on näköjään bändin omaa tekoa, vaikka onkin yksi yhteen sama sovitus kuin levytyksensä Tiny Bradshaw'n klassikosta The Train Kept A-Rollin'. Onhan siinä eri sanat… mutta riffi on ehkä maailman tehokkain tappavassa yksinkertaisuudessaan. Paul Burlison** sai siitä paljon irti Johnny Burnetten seurassa.
Beckin lähdettyä paksu Peitsi pääsi vielä hahmottelemaan tulevia Led Zep -piisejä, kuten White Summer.

Joe South: The Best Of
Niitä äijiä, jotka olen tuntenut suunnilleen yhden kappaleen perusteella, ollen tuo Deep Purplen varhaishitti Hush. Turkulaistoveri esitteli vuosia sitten jatkoksi Southin komean oman hitin Games People Play. Näköjään myös Lynn Andersonin likivihreä Rose Garden on Southin kynästä, samoin Billy Joe Royalin Down In The Boondocks. Mukava tarkistaa, mitä muuta tuolta irtoaa.

Harry Nilsson: Harry / Nilsson Sings Newman
Vihdoin sain hanskaani tuon Newman-levyn, luulisin että tämä tulee ostettua omaksi, kunhan sattuu sopivana hetkenä ja sopivaan hintaan kohdalle. Harrylla on monta oudompaa stykeä, mutta on siä myös I Guess The Lord Must Be In NYC ja Mr. Bojangles.

Throbbing Gristle: 20 Jazz Funk Greats
Tämä erikoisryhmä palautui mieleen Plokistanista, sillä Hdcanis taannoin kertasi bändin levytyksiä hyvinkin kiinnostavaan tapaan. Miettinen näistä vaahtosi pnuk-aikoina Hilseessä, vaan vähiin jäivät tilaisuudet tutustua levyihin. Saas nähä.

Nyt tarttui reppuun pari klassikkoakin, joita ei koneelta löydy, kuten Tsettset Topeliuksen vankka Degüello ja Flamin' Grooviesin huikea Teenage Head. Toiset tykkää Shake Some Actionista, niin kyllä minäkin, mutta Roy A. Loneyn mörisemä Doctor Boogie on ikisuosikki.

Don Drummond jatkaa Skatalitesin tuella skatutkimuksiani; Kirstu MacCollilta kiinnostaa mikä vaan; Thorogood piti napata, että pääsee rytkäyttämään kalsarikännien suurteoksen I Drink Alone. Eddie Cochran on vanha suosikki, jota veresteltiin hiljan Marco Di Maggion levyn kautta ja muisteltiin samalla Brian Setzerin parhaita eleitä, ja tuossa oli kaksi albumia pakattu samalle ceedeelle.
Ai niin! Mitch Ryder & The Detroit Wheels on aina ollut tutumpi maineensa kuin levyjensä puolesta. Bruce Springsteen sitä on hehkutellut kloppivuosiensa suosikkina ja esittänyt medleynä olikos se Little Latin Lupe Lu/Devil With A Blue Dress On -akselia. Hyvin tuntuu soitto kulkevan.

Eivät nuo ihan uudenkarheita tallennuksia näköjään ole, mutta on siinä viisi vuosikymmentä edustettuna 50-luvulta 90-luvulle.

* * * * *
Menköön jatkeeksi pari leikettä, jotka ovat roikkuneet kyperpulpetinkannella. Valitan, en muista mistä olen plokannut ne, mutta selvästi sivuavat pinnalla olleita seksuaaliteemoja.

Golfaajan sukupuolielämä vaikuttaa vinkeältä otsikon perusteella.

Onko tuo sitten jo seksuaalista häirintää, joka oikeuttaa antamaan potkut, jos nyt sattuu olemaan aamulla sen verran herkkänä, että viisari värähtää? Epäreilua ainakin siinä tapauksessa, jos esimies sattuu olemaan viettelevä hottis ja työlleen omistautunut alainen ei ole ehtinyt tarpeitaan ja halujaan toteuttaa.

Tuota, pitääkö erikseen vielä mainita, että koviin paikkoihin joutuu herkempi työläinen, jos tällainen hottis esimies alkaa tehdä puhallustestiä, joka lie englanniksi "blow job test". Oikeastaan voisi pitää epäilyttävänä, ELLEI viisari värähdä.

** EDIT Tuoreempaa tietoa! Näin eilen Paapassa verrattoman rokänrollkombon, joka esitti varsinkin ekassa setissä 50-luvun maukkaita rockabillykappaleita, kuten Elviksen One-Sided Love Affair, Ricky Nelsonin Stood Up ja tuo Burnetten mallin Train Kept A-Rollin'. Kitaristi löysi halutessaan maukkaan Rock'n'Roll Trio-otteen, josta olen tottunut kiittämään Paul Burlisonia.

Keikan jälkeen uskaltauduin kysäisemään kitaristilta, jota en tuntenut, kuuluuko Burlison suosikkeihin. Hän kehui kyllä albumia Johnny Burnette & The Rock'n'Roll Trio, mutta kertoi olevan aika yleisessä tiedossa, että niillä mehevillä kitaraosuuksilla soittaakin Grady Martin, Nashvillen maineikas A Teamin jäsen. Netistä löytyi tähän vahvistuksia, enpä vain ole tutkinut asiaa. Molempi parempi, osalla klassikoista soolot vetää tiettävästi Burlison, osalla tuhdimman soundin keikari Martin. Palannen asiaan… EDIT loppuu.

4.3.2008

Kioskijournalismia

Kääntelin pari viikkoa sitten aika tohinalla, siis kiireellä, erästä juttua, joka alkoi ovelasti. Tämä on ensimmäinen kappale leipätekstin alusta, siis ingressin jälkeen.

"Hän kasvoi kortteleissa, missä öiset laukaukset olivat arkipäivää. Miehet eivät nähneet syytä piilotella aseitaan, jos heillä sellainen oli, eikä huumekauppaakaan peitelty. Henki ei ollut muutamaa dollaria arvokkaampi. Kyyneleet saattoivat jäädä vähiin, vaikka joku olisi murhattu kadulle."

En viitsi arvuutella onko tyyli hyvää tai kuinka huonoa, mutta aika lähelle alkuperäistä tuo minusta meni. Minulle tuli mieleen kioskipokkari, onko kellään rohkeaa arvausta mistä oikeasti on kysymys? Vaikkapa sellaisia asioita kuin millaisesta hahmosta kerrotaan ja millä seuduilla liikutaan.

3.3.2008

Puhtain asein puhtaan asian puolesta

Ei minulla mitään ihmeellistä Carl Gustav Emil Mannerheimia vastaan ole. Hän taisi olla pätevä mies johtamaan Suomen armeijaa niiden parin ison kahakan aikana ja välissäkin, kun näennäisen rauhan aikana rakennettiin uusille rajoille Salpalinjaa 20 000:n, parhaimmillaan jopa 35 000 miehen voimin, unohtamatta 2000 lotan apua. Tunteita hän tietenkin jakaa toimittuaan jo Kansalaissodan aikana valkoisten johdossa, punaisten mielestä liian tehokkaasti, mutta siihen en osaa enkä halua puuttua suuntaan tai toiseen. Oma käsitykseni on hatara, sitä saa kernaasti ravistella.

Mannerheim otti 1922 motokseen Candida pro causa ense candido, suomennos otsikossa. Elokuvakerho Solaris lainasi hänen mottoaan 5-vuotisjuhlalippuunsa (kuvassa alla, onkohan kevät 1980 vai -81), vaikka muistelen lipun laatijoiden aprikoineen, onko tu0llaisella käyttösuojaa tai olisiko tuo aatelissuku lainauksesta pahastunut. Lippu oli kuitenkin lähinnä omia juhlia varten tarkoitettu, ei julistamaan mitään suurempaa.


Tuo 1970-80-lukujen taite oli aktiivivaihetta leffatoiminnan lisäksi punkhenkisine talojen valloituksineen ja elävän musiikin yhdistysten käynnistyksineen. Muistan silloin kohdanneeni ainakin pariin kertaan Katariina Lillqvistin, joka taisi olla kokkahahmoja, kun Pirkanmaalle elävän musiikin yhdistystä (kai se PiMu oli?) käynnisteltiin. Talonvaltauksessa Frenckellin tai Finlaysonin nurkilla muistelen hänen olleen myös mukana.

En tuntenut Lillqvistiä, hyvä jos sanaakaan vaihdoin, mutta jäipä mieleen punatukkainen, persoonallinen ja älykkään sanavalmis tyttö*. Koulukaverini ja toverini punkissa tunsi hänet paremmin, minä kuulin seuraavaksi vasta nukkeanimaatioista, joita on esitetty mm. Treen lyhytelokuvafestivaaleilla 90-luvun alusta lähtien. Hiilihangolla ratsastaja (1992) jäi mieleen, olikohan se tehty päättötyöksi Tshekeissä tai jotain sellaista, ainakin se sai palkinnon filkkareilla. Käsityöoppeja oli löytynyt kai Prahasta, mikä kytkeytyi osuvasti ainakin Kafkaan.

Oletan johtuvan suvaitsemattomuuden aallosta tai lietsonnasta, että asiallisesta taiteellisesta toiminnasta nousee tai väkisellä nostetaan kiukkuisia ääniä "koko kansan puolesta". Lillqvist ja uusi animaatioelokuvansa Uralin perhonen sai älytöntä mainetta ja mielipiteiden kuohua, jo ennen kuin sitä oli nähty, kuten moni on muistutellut.

No, en minäkään sitä ole nähnyt, joten itse teoksen tai sen antaman Mannerheim-kuvan puolesta en arvaa sanoa suurempia, mutta merkittävän elokuvaihmisen työtä se on, ei suinkaan halpahintaisen "kohuohjaajan". Näköjään sama tarina on lähetetty aikaisemmin radiossa kuunnelmana, käsikirjoittajinaan Hannu Salama ja Lillqvist.

Facebookissa liityin eilen ryhmään nimeltä "Katariina Lillqvistin puolesta - sensuuria vastaan", koska hänen kiertokirjeensä (alla) oli minusta asiaa. Tänään tuli ilahduttava viesti jäsenille ryhmän perustajalta, eiköhän senkin saa tässä toistaa (vielä alempana alla).

Tässä siis se kiertokirje, jonka olen nähnyt kiitettävän monessa paikassa jo aiemmin:

"Hei kaikki kulttuuriväki,
elokuvastani Uralin Perhonen on kasvamassa suurin debatti sensuurin ja sananvapauden puolesta vuosiin. Sen toisena päähenkilönä on meidän kaikkien tuntema Carl Gustav, joka esiintyy kerrankin omana raadollisena itsenään.

Mannerheimin Perinnesäätiö vaatii sen julkista sensuuria ja esityskieltoa televisiossa. Tämä on mielestäni riemastuttava saavutus nukkeanimaatiolle!

TV1 on hyväksynyt alkuperäiskäsikirjoituksen yhdessä Suomen Elokuvasäätiön kanssa eikä sen toteutuksessa ole poikettu piiruakaan sovitusta.


Ohjaajana vertaisin tilannetta ja oikeistovallan pönäkän perinnelinnakkeen diktatuuria fundamentalistisen islamilaisvaltion sensuuriin. Henkilökohtaisesti olen saanut kahden vuorokauden aikana yli sata puhelinsoittoa joista suurin osa riemastuneita; jopa vanhat työväenliikkeen veteraanit ovat jaksaneet soittaa ja nostaa "konjakit Murha-Kustaan " kaatajalle. Mukaan on ikävä kyllä mahtunut vakavia tappouhkauksia ja perheeni uhkailua mikä osoittanee vastapuolen henkisen tason ilman sen kummempia psykoanalyysejä.


Olen ylpeä työstäni enkä suostu nöyristelemään. Tamperelaisena elokuvaohjaajana omistan teoksen Mannerheimin murhaamalle isosedälleni joka kaatui 90 kevättä sitten Tampereella tuskin kahtakymmentä vuotta eläneenä.

Levittäkää kirjettä eteenpäin ja tulkaa puolustamaan moniäänistä kulttuuria elokuvateatteri Niagaraan perjantaina 29.2 klo 17.
sananvapausterveisin Katariina Lillqvist"

Tässä taas naamakirjan ryhmälle tullut viesti (pari ilmeistä typoa korjattu), jonka lähetti ryhmän perustaja Velipekka Makkonen:
"Kuinka ihanaa, että kaikki olette ottaneet osaa tähän juttuun. Olemme saavuttaneet ainakin sen, että M. perinnesäätiö on julkisesti ilmoittanut, ettei se aio mihinkään juridisiin elokuvaa vastaan. Edelleen meillä on kuitenkin vastassa iltapäivälehdistön masinoima hysteria: jotkin kansalliset arvot ovat uhattuina. Siis mitkä?"

Joopa, toivoisin tuon jäävän myrskyksi vesilasissa, jonka sivutuotteena syntyy mielenkiintoa hienoja nukkeanimaatioita kohtaan ja miksei myös omien luutuneiden käsitysten ihmettelemistä, koska ei kai Marskista tarvitse tehdä pelkkää patsasta, jota ei lihallisena olentona saisi ajatella tai esittää.

* Heh. Sana 'tyttö' ei ole tuossa vähättelymielessä. Sakki vain oli tyypillisesti jossain murrosiän ja aikuisuuden välimaastossa: kuka lukiossa, kuka amatsussa tai muissa kinkereissä, osa varmaan peruskoulussakin vielä.

2.3.2008

Turku maankartalle

Vihdoin löytyi uutinen, joka kertoo Vittuilun tuoreen Suomen mestarin 2008. Kisa käytiin ymmärtääkseni eilen Rovaniemellä rockravintola Grandessa, mutta aamummalla en saanut kaivettua tuloksia esiin. Onneksi Aamulehti uutisoi nasakasti, että voittaja on Ninni Saajola, joka täten lie keljuilemassa Turkua maankartalle. Sekä naisia sukupuolikartalle tässä vaativassa lajissa?

Loppuottelussa hän näyttää musertaneen rovaniemeläisen Hannu Ovaskaisen. Jos olisin toimittaja, utelisin kaiken uhallakin Hannulta miltä nyt tuntuu, sotkivatko naiselliset aseet keskittymistä ja johtivatko herrasmiehen velvoitteet finaalitappioon.

Onkohan Poppi-Hessu eläytynyt kisahuumaan voimallisemmin, kerta kisan virallisille sivuille ei ollut päivittynyt vielä tuloksia, saati tiedotusta kisan vaiheista. Oli siellä sentään tuo herkkä sarjakuvaruutu, jonka lainasin luvatta mainostustarkoituksissa tänne. (Jos on tarve, pyytäkää poistamista ennen kuin usutatte lakimiehet verenhimoisena laumana kimppuuni.)

Selvästi kisatoiminnan ja muun urheilun merkittävin uutinen eiliseltä. Teräsbetoni jäänee osattomaksi ja arvattomaksi huomisissa lööpeissä.

Kirjaston ylistys

Alkuvuoden mittaan olen käynyt parin viikon välein lauantaisin Tompereen pääkirjastossa Metsossa pälyilemässä hyllyjä. Tahdin ovat määränneet dvd- ja cd-lainat, koska niistä osaan myönnetään vain pari viikkoa laina-aikaa. Joka kerralla pitää karata kesken tiskin kautta pois, koska tarjontaa on niin hulvattomasti.

Hölmöä esimerkiksi, etten ole äänikirjoja ja musiikkiosastoa tullut penkoneeksi aikaisemmin. Poika nauttii erityisesti nukahtamisesta iltasatuihin, ja yksityisen rauhan tuntuu löytävän paremmin levyn kautta kuin isän lukemista jutuista, joihin hän kernaasti esittää välihuomautuksia. Molempi parempi vaikuttaa toimivalta ratkaisulta, mutta Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas on Antti Virmavirran lukemana ollut jo useana iltana suosikkitoive. Kolmesta levystä riittää pitkäksi aikaa.

Olen verestellyt itse muun muassa Jamaikan rytmejä. Burning Spear ja Black Uhuru saivat tänään jatkokseen (vielä) vanhempia kurkoja: Prince Buster, Jimmy Cliff ja Gregory Isaacs ehtivät jo luoda hyvää hytkettä lauantaihin, Rico odottelee vielä vuoroaan.

Tuo Prince Buster säväytti ensin kokoelmalla tutulla kappaleellaan One Step Beyond, jonka (hänen kappaleensa mukaan nimetty) Madness tempaisi debyyttilevynsä nimistykeksi 1979. Kokoelmalta se pulpahti esiin, koska alkuviikon jankkasimme Norsutanssijan kanssa mainoksesta pollajukeboksiin takertunutta I'm In The Mood For Skata. Oli se pentele kuitenkin It's Ska Timella mukana. Tarttui vahvasti myös toveriin.

Aloin musavisassa haihatella, että instrumentteja hallitsemattomalle hang-around-nahjukselle houkuttavin tehtävä olisi tsikittäjänä 60-luvun Jamaikalla. Esiintymispelkojen vuoksi haaveissa olisi olla se studioässä, jolle soitetaan ska-rynkytyksen kaivatessa vielä yhtä tärkeää perkussiivista elementtiä: "Tota, Osmo, et kerkiäisi tulla tsikittämään?"

Teoriaa hiukan varjosti orastava aavistus, että Prince Buster taitaa itse hoitaa tsikityksen tuolla One Step Beyondilla, joka löytyy myös juutuubilta. Ainakin tuntuisi joutavan hyvin, koska alun huudon jälkeen vasta alkaa se tsiki-tsiki-tsiki, joka etenee monenlaiseen muuhunkin rytmiseen yskähtelyyn ja huulenpäristykseen, eikä lyriikkaan kuulu paljon muuta kuin kappaleen nimen toistaminen pariin kertaan.

Eri rupatteluissa syntyi yhteistä intoa ihailla vahvaa pohjaa ska-rytmeissä, joka antaa kursailematta tilaa torville tuuttailla vanhemman amerikkalaisjatsin rytmiikalla ja ikivihreiden iskelmien tai swingbravuurien sävelillä soolojaan. Hienoissa ja yltiörennoissa 60-luvun ska-rallatuksissa tuntuu kulkevan päällekkäin sulassa sovussa kaksi eri rytmiä. Controlin vanha rumpali Pete tätä aihepiiriä innostui selvittämään, mutta heikko teoria- ja käytännön pohjani jättää sen osin suloiseksi arvoitukseksi.

Hyväksi lopuksi vielä fantasiakysymys musiikin ja tv-näyttelemisen risteyksestä:
Mikä Elviksen rockabillyhenkinen esitys 50-luvulta saa kunnian toimia herättäjänä, kun Hugh Lauriella on työpäivä ja pitää asettua roolihahmon nahkoihin ennen lähtöä tv-studiolle?

Vastaus on tietenkin.

Voisin jatkaa vielä pitkälti kirjoista, joita olen kahminut elokuvan, novellien, urheilun, sarjakuvan ja satunnaisen muun saroilta. Tai parista klassikkoelokuvasta, joita Metso on tarjonnut paikkaamaan syntisiä aukkoja. Ehkä myöhemmin, Howard Hawks on nyt kuitenkin pinnassa.

Levyistä ei sovi unohtaa, että löysin jotain kiehtovaa myös 2000-luvulta (huh!): Deke Dickersonin puuttuvan levyn (In 3 Dimensions) lisäksi Kometan ekan albumin Like A Light Bulb, joka kuulostaakin säväkältä. Hörhöilin tiistaina, että bändi esiintyisi Klubilla ja sinne kuuluisi lähteä, mutta Jazmanaut osasi sittemmin oikaista, että olin kuukautta etuajassa… tsori vaan kumppalit, jotka retkutin väärin perustein maistelemaan.