Kuva-arvoitus II

Hyvä on sitten, jos edellinen oli liian lelli, nokitetaan vähän. Ilmeisesti edellinen palkinto jäi vielä odottamaan noutajaa, joten uskallan luvata saman panoksen jälleen. Kysymys kuuluu tutuhkoon tapaan:

Mikä 50-luvun rok-hahmon suurhitti?





Jos tämäkin ratkeaa sekunnissa, otan kovemmat aseet käyttöön.

Kuva-arvoitus

Tuli mutkan kautta mieleen yksi vanha tyhmyys, niin laitanpa sen tänne kuva-arvoituksena sunnuntaihuviksi. Kysymys kuuluu:


Mikä 50-luvun rock'n'roll-klassikko?



Oikein vastanneiden kesken arvotaan… blblblbl, rahat vai polkupyörä… perinteinen palkinto Karhu-tölkki, koska ei niitä edellisiäkään ole noudettu. Vastaus ilmestynee joskus kommentteihin.


(Vaikea arvata, onko tämä hankala vai helppo, mutta onko sen niin väliä. Sen verran voin sanoa, että on ihmeen kova askartelutehtävä saada kuvat jotenkin järkeville paikoille tekstin suhteen.)

Pygmi – suojeltava!

Tiirailin taas Uutisvuotoa jotain tehdäkseni ja jälleen se järkytti. Tällä kertaa kysyttiin onko faktaa vai fiktiota, että kannattaa pitää jalkapallojoukkuetta kaksi viikkoa vankilassa nälässä ennen ottelua.

Kuulemma se on faktaa, jos uskomme kamerunilaista Roger Millaa, joka oli maajoukkueensa tähti vetreänä nelikymppisenä 1990 Italian MM-kisoissa. Hänet opittiin tuntemaan erityisestä tavastaan juhlia maalejaan juoksemalla hässimään kulmalippua. Hieno pelaaja, epäilemättä, mutta noussut Kamerunin sankarina ilmeisesti liian vankkaan, tekisi mieli väittää sortovaltaiseen asemaan.

Peter Nyman nimittäin kertoili häkellyttävää tarinaa, kuinka Milla oli hankkinut paikalliseen turnaukseen pelaamaan 120 pygmiä, jotka hän pani lukkojen taakse ja jätti huonolle ruokinnalle ennen turnausta. Kaiken huipuksi katsomoon kertyi surkeat viitisenkymmentä katsojaa, joista suurin osa tuli vain solvaamaan pygmejä.

Kisojen päätteeksi Milla oli kyllä suunnitellut pygmien kunniaksi konsertin, jossa hän lauloi itse, vaikka ei kertomansa mukaan kummemmin osaakaan, ellei apuna ole studiotekniikkaa.

Järkytykseni oli niin mittava meidän vähävartisten puolesta, joihin tosin kuulun lähinnä henkisesti, että asiaa piti selvittää netistä. Löysin oivallisen lähteen, sillä (jo lopetettu) Mike's Blog oli lainannut suoraan brittiteosta, jonka kuvausta ylisti kirjalliselta laadultaan täydelliseksi. Vohkin kirjalainauksen (vihreällä, muu engl. teksti blogista) edelleen tähän:

"And the second [extract] comes from the vastly overrated, but apparently seminal book Football Against the Enemy by Simon Kuper. It is from the section about Cameroonian football, and the extract discusses Italia 90 legend Roger Milla.

The general director agreed to an interview (for free) and the next day I found him in his office. It is basic and battered and located in the basement of the Omnisports stadium, just a few doors away from where he kept 120 pygmies from the Cameroonian rainforests locked up last year.

Milla had invited the pygmies to play a few games at the Omnisports, to raise money for their health and education, but he imprisoned them there, issued them with guards (one of whom wore a Saddam Hussein T-shirt) and seldom fed them.
A tournament spokesman explained to Reuters: "They play better if they don't eat too much." As for the imprisonment: "You don't know the pygmies. They are extremently difficult to keep in control." The Omnisports cook concurred: "These pygmies can eat at any time of day and night and never have enough."

The little hunters themself were too frightened to comment. Their tournament was a disaster. Team names included Bee-sting of Lomie and the aptly named Ants of Salaoumbe, but only 50 fans bought tickets, and most of these came strictly to shout abuse at the pygmies.
On the last night of the tournament, Milla staged a charity concert for the pygmies, at which he sang himself (when France Football asked him "Can you sing?" he replied "Let's say, if they rectify my voice in the studio, then yes, I can sing.") Thousands attended the concert.

A month later, with the pygmies safely back in their rainforests, Milla proposed a charity game between them and the Bushmen of South Africa. The pygmy reply is not recorded.

Perfection."

Taisin muuttaa kappalejakoa, kun hukkasin alkuperäisen leikatessa ja liimatessa.

Oli kuinka oli, aloitan pygmien puolesta nälkälakon – eli pyrin olemaan kärsimättä nälkää, kunnes Kamerunin sademetsien pygmit voivat taas syödä tapojensa mukaan mihin aikaan päivää ja yötä vain saamatta koskaan tarpeekseen. (Pygmidieetti kuulostaa kiusallisen tutulta vanhastaan.)

Vahvan aivovammainen

Kun ompi ollut pieni tauko plokien seuraamisessa, innostuin vasta nyt aamupuhteiksi koklaamaan paria meemiä. Nämä ovat kiertäneet laajalti, joten ei tarvinne mainita mistä nyt viimeksi osuivat silmään.

Akronyymigeneraattori:
V.A.R.A.P.Y.G.M.I.: Vahvan Aivovammainen, Rehellinen ja Auttamattoman Piukka Yppi joka Grillaa, Makaa ja Innoittaa
Ja toisella yrityksellä: Vihjeetön Allergikko joka Rämistelee Auttamattomasti ja Pienisti Yöllisen Gorillamaisesti, Makaa ja Innoittaa

Mikä hitto on "yppi"?

Tieteen Kuvalehden älykkyystestissä taas tuli ihan ponteva tulos, vaikka kuviot eivät olleet hallussa enkä muistia saanut pelaamaan. Siinä on muuten jumalaton muutos kloppivuosiin, että silloin muisti vaikkapa puhelinnumeroita runsaasti, mutta nykyään on vaikeuksia oppia uusia lyhyitäkään salasanoja ja tunnuslukuja. Ovat muuttuneet niin tiheään, että vanhat jäävät häiriköimään päähän. Sama tuska vaivaa nimimuistia… on ehtinyt tuntea kai niin paljon ihmisiä, etteivät uusien tuttavuuksien nimet tarraa entiseen malliin päähän, mikä tuottaa noloja tilanteita.

Kielellisten osioiden pistemäärä: 148.5
Suoritusosioiden pistemäärä: 126

Ja erittelyt:

Kuviopäättelyt 16
Sanasto 20
Muistitehtävät 16
Sanojen keskinäiset suhteet 19
Matemaattiset tehtävät 20

SPOILERIOSASTO: Sanasto ja matikka vaikuttivat helpoilta. Sanojen keskinäisissä suhteissa totesin, että Pää auki taisi mainitakin viimeisestä kohdasta, ettei "hellyys" ole tunne. Ajattelen samoin, minusta se on pikemmin tapa osoittaa tunteitaan. Yltiörehellisyyden puuskassa vedin sen sitten väärin, vaikka miinasta oli jo varoitettu. Tulosta olisi helppo parantaa epärehellisin keinoin, kun käyttäisi kynää ja paperia, mutta mitäs iloa siitä sitten olisi?

Toisaalta, onhan pasianssissa helvatan hienoa päästä läpi, vaikka joutuisi hitusen huijaamaan… kuulemma. Itse olen väsyneimpinä hetkinä huijannut tietokone-backgammonissa, mutta kone kerjäsi sitä! Nimittäin heitti omalla nopallaan sellaisia osumia, etteivät ne mahtuneet minusta enää normituurin puitteisiin. Mihin saa valittaa, jos ohjelma käyttää painotettua noppaa?

Hoh, osui Angelan sivuilta silmään Akronyymikoneen linkkiä hakiessa vielä persoonallisuustesti, niin menköön samaan rahaan sekin.

Kovin on imelää tekstiä, mutta pakko kai sen on olla näissä testeissä. Työn suhteen voisi pitää paikkansa, että jaksan tehdä pitkää päivää, jos homma on motivoivaa, ja saatan keksiä hyviä työtapoja, mutta takuulla haluan "oikaista" turhina pitämiäni sääntöjä ja määräyksiä. Tulos on tärkeämpi kuin ulkokultaisuus.

EDIT: Kolmas kerta toden sanoo taas. Testasin linkkien toimivuutta, niin tuli selvästi osuvin tulos akronyymivehkeestä (moitteet vain saman sanan "auttamaton" toistumisesta):
Viheliäisen Auttamaton ja Rennon Auttamaton Pelle joka Yrjöää, Guruilee Miehekkäästi ja Innoittaa.

Neiti Uskolllinen

Osui tuolla Jäniksenselässä käydessäni kohdalle linkkejä Marianne Faithfullin esityksiin juutuubilla. Siinä on erikoisen, monivaiheisen uran tehnyt taiteilija.

Ensin 17-vuotiaana läpimurto herkkänä folklaulajana, Rolling Stonesin tuella, kappaleella As Tears Go By 1965. Kappale on kuulemma Jagger/Richardsin ensimmäinen oma sävellys, jonka Rollarit levyttivät vasta vuotta myöhemmin 19th Nervous Breakdownin b-puoleksi. Manageri Andrew "Loog" Oldham sulki sällit keittiöön ja käski tehdä kappaleen, jonka tekijätietoihin hän sai itse nimensä vaihdettuaan elokuvaklassikko Casablancasta reväistyn nimen As Time Goes By tuohon lopulliseen muotoonsa.

Vuodelta -65 ovat myös sellaiset Faithfull-suosikkini kuin This Little Bird ja Summer Nights, jotka "Suomen Marianne" Anki Lindqvist levytti samalle singlelle tuoreeltaan: Ne kesäyöt / Pikku lintu (Columbia my 121, 1965). Topi Sorsakoski ja Agents teki tuosta a-puolesta vuonna 1988 nimellä On kesäyö jonkinlaisen hitin, jossa minua on aina vaivannut se, että Topi tuntuu olevan toistuvasti jäljessä muusta ryhmästä, vaikka ajoittain kurookin etumatkaa kiinni, ellei jopa ryntää edelle kooruksessa.

Faithfull eteni (tai taantui, en tiedä) rollaritähtien kullannupuksi ja skandaalihahmoksi, kun brittilehdet revittivät huumekäryjä etusivuille. En viitsi erikseen mainita Mars-patukkaa, jonka löytyminen arveluttavasta paikasta on (perätön?) huhu, josta Marianne itse on vääntänyt vitsiä ja väsynyt puhumaan jo muinoin. Tuolta 60/70-luvuilta on myös meriiteissä lukuisia elokuva- ja teatterirooleja.

Paluu vaikean huumekierteen ja kadulle päätymisen jälkeen oli hieno ja yllättävä, albumilla Broken English vuonna 1979. Tuon levyn herkkuja olivat ainaskin nimikappale ja Dr Hookin styke Ballad Of Lucy Jordan, joka säväytti elokuvakerholaisia Dusan Makavejevin leffassa Montenegro eli helmiä ja herjoja (Ruotsi, 1981). Eniten ällistytti se, että Faithfull uskalsi tarttua suureen John Lennon -suosikkiin Working Class Hero ja tehdä siitä järäyttävän version.

Myöhempää uraa en ole seurannut kovin tarkkaan, mutta yksi pysyvästi pollajukeboksiini jääneistä kappaleista on A Child's Adventure -albumin (1983) raita Falling From Grace.

Täydennykseksi Jäniksenselkäläisiin linkkeihin halusin tuupata tänne vastakohdat uran alusta ja läheltä nykypäivää, kuten YouTube ne esittää…

This Little Bird (pari otetta vuodelta 1965 sekä muistelua 2000-luvulta, 1:32)

Working Class Hero (jäätävä live vuodelta 2000, 6 min)


Juttu oli karata täysin käsistä, koska kytkennät lukuisiin muihin hahmoihin musiikin ja elokuvan puolella ansaitsisivat oman kappaleensa, mutta jääkööt Kenneth Anger -, Dr Hook - ja erityisesti Lennon- ja Jagger-viittaukset tekemättä.

Suhaamista

Oli tullut kommentteja, että täällä olisi turhan hiljaista. (Morjens vaan, Kata ja Angela! Kyllähän tuollainen lämmittää.) Taisi tuossa pari viikkoa hujahtaa, ettei näppistä jaksanut juuri kurittaa muuta kuin työ- ja spostiasioissa.

Ei nytkään ole mitään erikoista kerrottavaa tai jaariteltavaa. Töitä, sukulointia, teeveen tölläämistä ja satunnaista hönöttelyä.

Sen sijaan Poppi-Hessu lähetti kuvan rovaniemeläisestä palvelualan yrityksestä, jonka nimi kiehtoi ja vilkastutti mielikuvituksen liikettä. Lähettipä terveisiä plokin lukijoillekin, kun anelin lupaa tuupata kuvan taas tänne.
Katsellaan vapumpana, jos päällimmäiset paineet ovat helpottaneet, niin voisi kirjoitella vaikkapa pubivisailemisesta tai sisäfileen kokkailusta herkutteleville herroille. Jallukastike on aihe, jota on tullut jo hiukan jalostettua eri suuntaan, kun kohtasin yllättäen tarpeen keitellä sen suunnan lientä.

Senor Nötkött, saanko vaivata?

Lihapullien tekeminen on vaativa projekti, ainakin jos haluaa soveltaa uutta herkkuohjetta, johon törmäsin Pastanjauhajien plokissa. Projekti on edennyt reippaassa viikossa sen verran, että nyt olisi suunnilleen ainekset kaapissa, ellen sitten erehdy juomaan kastiketta varten hankittua jallua tyhjäksi NHL-pelejä katsellessani.

Tässä muutama matkalle osunut mutka:
– Alko oli kiinni lankalauantaina, en saanut hankittua aineksia.
– Poika oli vieraillessaan kovin lihapullavastainen, jouduin tekemään jauhelihasta sen sijaan ison kattilallisen tomaattichilihenkistä hiirenpipanakeittoa ("Se on hyvää, mutta tosi tulista", oli yksihenkisen arvosteluraadin tuomio. Maitoa hänellä kulahti puoli litraa. Kuivatut pikkuchilit ovat arvaamattomia, eikä tulisuutta saanut hukattua edes ruokakermalla.)
– Demi-glacen löytämisessä kaupan hyllystä meni niin paljon aikaa, että sen olisi melkein keitellyt samassa ajassa itse. Olihan se kylmässä, kuten otaksuin, mutta jostain syystä leikkelehyllyjen vierellä.
– Paahdetun sipulin löytämiseen tarvitsin jo hlökunnan apua, kun kyllästyin sahaamaan edes takaisin. Sieltä se löytyi mistä hainkin, mutta lattianrajasta pussissa, eikä sellaisessa muovitötsässä mitä silmämunuaiseni etsiskelivät.
– Eilislauantaina lähdin taas toivioretkelle hakemaan jallua, mutta hairahduin paariin nauttimaan yhden virkistävän. Pari tuntia myöhemmin muuan naistuttava onneksi lähti Stokkalle, niin pyysin häntä tuomaan samalla yksitähtistä koneöljyä. Siitä kului muutama tunti ennen kuin pääsin kotimatkalle. On tuossa vielä enemmän kuin puoli desiä jäljellä.
– Ei ole ollut vielä inspiraatiota alkaa lihapullataikinaa ruuanhimossa vaivaamaan. Antaa lihankin levätä, vaikka heikkohan se olisi, jos haastaisin kaksintaisteluun.

Saattaa olla, että odotusarvot ovat kohonneet tällä välin turhan lähelle huippulukemia. Jospa sittenkin joisi jallun jalluna?

Ylivoimainen irvistys

Onhan niitä nähty, kaikenlaisia naamanvääntäjiä varsinkin soolokitaran kimpussa bluesin tai hevin pauloissa. Harvassa ovat silti äijät, jotka tekevät itsestään sympaattisempia saati sitten kovia jamppoja irvistämällä.

Toinen akseli on täydellinen rokänroll-bändi, jollaista lienen alitajunnassa aina kaihonnut. Sellaista joka soittaa kaiken kohdalleen niin, että pyhä yksinkertaisuus saa siivet. Tarjokkaita on ollut paljon vuosien mittaan, Beatlesista lähtien. Se saattaa olla hyvä valinta edelleen, varsinkin jos unohtaa tutuimmat lällätykset (en suostu sanomaan ääneen Obladi Oblada) ja kuuntelee vaikkapa Lennonin Larry Williams -covereita, kuten Slow Down ja Bad Boy.

Englannista on siinnyt myös Mickey Juppin yhtye Legend, monen myöhemmän kurkon (Nick Lowe, Ian Gomm, Brinsley Schwartz, Bob Andrews) Brinsley Schwartz ja vaikkapa Dr. Feelgood, jotka kaikki ovat soittaneet niin verrattoman hyvin yhteen, että lopputulos on saumattoman kaunis ja suurempi kuin sävelteokset, joiden kimppuun on lähdetty.

Suomessa en ole vastaaviin usein törmännyt, mutta Hurriganes kelpaa helposti. Roadrunner on jollain omituisella tavalla täydellinen levy, siitä ei haluaisi muuttaa mitään, edes ottaa pois älytöntä rautalankasuhausta In The Nude. Sitä paiten, olen nähnyt menneillä vuosikymmenillä bändin livenä ainakin kolme kertaa, kolmen eri kitaristin kanssa, ja meno oli hirmuinen niin Järvisen, Kallion kuin Louhivuorenkin vetämänä. Nykyisestä versiosta en tiedä, uskaltaisiko sitä mennä katsomaan.

Amerikassa ilmiö tuntuu olevan jostain syystä tyypillisempää, enkä usko että kysymys olisi pelkästä massan laista, vaikka varmasti vaikuttaa sekin, että tilaus ja tarjonta on tuhansille pikkubändeille. Sieltä jotenkin vain nousee hitaasti väsyttämällä esiin comboja, jotka ovat sitkeästi tahkonneet omaa, usein perinnekylläistä musiikkiaan, kunnes ovat hioneet yhteissoiton jumalaisiin mittasuhteisiin.

Välikiteytys (oma harhainen uskomus): brittibändeillä on usein säväyttävämmät kappaleet, jenkeillä taitavammat orkesterit ja viimeistellympi lopputulos niin hyvässä kuin varsinkin pahassa. (Tarkoitan vain bändejä, jotka tekevät omat stykensä, Amerikassa on toki enemmän ja parempia ammattilaisia tekemään piisejä muille.)

Mutta johdannon jälkeen asiaan. Vielä 80-luvulla ajattelin, että Los Lobos on lähellä tiukinta ja ehdottominta rokänrollbändiä mitä tiedän. En peru sanojani sikäli, että se kuulostaa yhä erinomaiselta, mutta saman ajan comboista yksi on noussut edelle.

The Blasters.

Katselin äsken uudestaan Blastersin alkuperäiskokoonpanon viimeistä jälleenkokoontumista (lajissaan kolmas, niitä voi olla myöhempiäkin tullut tai tulossa) Live! Going Home (2004). Alvinin veljekset nauttivat niin silmin nähden rokänrollin soittamisesta, että se on harvinaista herkkua. Isoveli Phil kevyesti vinoilee Davesta, että tämä kutsuu alkuperäiset koolle silloin kun sattuu huvittamaan. Nuorempi veli on tehnyt pääosan kappaleista ja isoveli laulaa. Viisikymppiset poikaset ovat tehneet myös hienoja soololevyjä, mutta Blasters on Philin bändi, jonka paras kitaristi on Dave, ilmeisesti nykyäänkin silloin kun lähtee mukaan.

Puolet taiasta on silti rytmiryhmässä, kuten niin usein. Rumpali Bill Bateman on ollut mukana noin 30 vuotta ja basisti John Bazz (onkohan tekaistu nimi?) vielä pitempään, kloppivuosista lähtien. Ja kosketinsoittaja Gene Taylor hallitsee rytmin niin helposti, että siitä on helppo erkaantua.

Bassoa työmiehen otteella veivaava John Bazz puhuu dvd:llä Philistä, että hän varhaisvuosina mainitsi tämän irvistyksestä lavalla. Phil oli ihmetellyt: mikä irvistys. Bazz olettaa, että se syntyy vääjäämättä silloin kun vedetään tosissaan. Kroppa vaatii naaman vääntämistä, että nuotit osuvat kohdilleen.

Pari näytettä, mitä juutuubista osui silmään. Irvistyksen lisäksi kannattaa huomioida rumpalin jazztyylinen kynäote ja basistin rehvakka työstö:

Border Radio

Red Rose (playback, 1983)

Ja I'm Shakin' , jossa Phil perinteisesti vetää parhaat irvistykset (Zaragoza, 2006)

Osui kohdalle myös blogi, jossa Phil puhuu mm. siitä, kuinka paljon enemmän äänet merkitsevät kuin sanat.

Olen luonut lunta!

Tuota, ei mulla mitään järkevää asiaa ole. Kunhan alkoi naurattaa tuossa ruotsin kanssa temmeltäessä ajatus ruotsalaisesta tiedemiehestä tai tutkijasta*, joka kenties vuosikausien uurastuksen ja hiuksienharomisen jälkeen huomaa tuloksista paljastuvan jonkinlaisia tendenssejä, suuntaviivoja, kaavaa tai kenties oikein mallia.

Silloinhan pitää epäilemättä katsoa kohti kameraa, pahaenteisen viulujen kirskunan kohottua jo korvia särkeväksi pauhuksi, ja huutaa: "Jag har skapat ett mönster!"

* Voidaan sopia, että hän on "etukenossa seisova koskenlaskija" eli "framstående forskare". Se on ainoa vitsi, mitä muistan ruotsintunneilla opettajalta kuulleeni.

Meemiläiset kansat

Annoin pikkuvarpaan… meemit vievät taas. Angela oli haastettu mainioon henkilökohtaisia asioita penkovaan kyselyyn, johon houkutti vastailla. Olisi kiintoisaa lukea muidenkin listoja, joten saanen haastaa mahdolliset kiinnostuneet lukijat edelleen mukaan.
Edit: Erityisesti houkuttaisi haastaa Theodor, joka on juuri avannut blogin, kuten edellisen polkkani kommenteista kävi ilmi.

Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:
1. Fintrådsdragare ("hienolanganvetäjä" kaapelitehtaassa Tukholmassa 2 kk 18-vuotiaana)
2. Teurastamoapulainen (kahtena kesänä, mm. minkinruokaa talikoimassa)
3. Huoltomies yliopistolla (työllistämishommia, kohosin asemaan Asentaja I, mutta pidän itse enemmän tittelistä "akateeminen huoltomies")
4. Yöportieeri hotellissa (Turussa ja Treella, yht. yli viisi vuotta, neljä hotellia)
Alla kuplii: lehdenjakaja, kengänkoron syrjähöylääjä (hieno titteli!), duunari makkara- ja kaakelitehtaassa, sivutoimitalonmies, museovalvoja… olikohan vielä muita? Ai niin, STV:n vartija (vastuualueena mm. Finlandia-talo ja Nesteen pääkonttori. Heh!)

Neljä paikkaa, joissa olen asunut:
1. Turku (noin 6 vuotta)
2. Helsinki (6 v lapsena + 3 kk aikuisena)
3. Vaasa (1 v)
4. Tukholma (2 1/2 kk)
Kärkeen kuuluisivat Tampere ja Pirkkala.

Neljä televisio-ohjelmaa, joita tykkään katsella:
1. Conan O'Brien
2. Uutisvuoto
3. elokuvat (jos on aikaa ja halua katsoa kokonaan)
4. Monty Python (olisi kärjessä muuten, mutta ovat niin tuttuja)
Muita: NHL-pelit, urheilukimarat (jalkapallo, jääkiekko), satunnaisia jaksoja monista sarjoista (Simpsonit, Diagnoosi: Murha, Frasier, Frendit, MacGyver, Pulmuset… jne sen mukaan mitkä tulevat sopivaan aikaan). Eivät Conan ja Uutisvuoto parasta ole, mutta niitä jaksan katsoa varta vasten.

Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla:
1. Lontoo
2. Turku (lomailin aikoinaan vahingossa siellä kuukauden)
3. Autokiertue Hollannin ja Belgian kautta Englantiin ja Skotlantiin (jos yöpymismaita mainitsee)
4. Lontoo
Köyhältä näyttää, muut lomat ovat olleet äkkipiipahduksia. Kotona on kiva lomailla.

Neljä internet-sivua, joilla käyn päivittäin (ei sentään joka päivä, usein):
1. Google ja Wikipedia
2. Blogilista (mistä käynnistyy kierros)
3. nhl.com
4. Ilmatieteen laitoksen sääsivu (keli Treella)
Lähellä listaa: ESPNsoccernet, viitisen muuta urheilusivua jotka pitää tsekata, Sitemeter ja Google Analytics (plokiliikennettä on kiva seurailla), yourdictionary.com, pankki, onhan niitä.

Neljä lempiruokaani (tässä omatekemiä):
1. Palapaisti puikuloiden kera
2. Pojan suosikki "makaronisimpukoita ja kastiketta" (Pasta bolognese)
3. Hernerokka (raa'asti purkista; pippuria, meiramia, sinappia ja ehkä sipulia sekaan)
4. Chicken wings ja kermaviilidippi (ollut viime aikoina in) tai herkuttelevien herrojen kanssa fajitas/enchiladas liha- ja kanatäytteillä
Ulkona syötynä: kinkki- ja thaipöperöt, kunnon pippuripihvi, texmex-tyylin pikaruoka (ei taco), savuporojuustokeitto (pitäisi opetella tekemään), mustamakkara torilla, pizzakin aina joskus.

Neljä paikkaa, joissa mieluummin olisit juuri nyt:
1. Koti kelpaa mainiosti
2. Kurussa "pahuuden mökillä" (kaverit ovat talkoohommissa ja tenuttamassa)
3. Paarissa
4. Pojan kanssa (tavallaan ykkönen, mutta asia on monisäikeinen)
En tunne kaukokaipuuta, kun ei ole nyt saumoja reissata, viihtyisin kyllä varmaan monessakin paikassa. Turkuun pitäisi mennä heilumaan paria hyvää kaveria tervehtimään. Ehkä myös Espooseen ja/tai Riihimäelle. Puhumattakaan sukuloinnista.

Sillä lailla. Aika risaista on ollut, kuten näkyy, ehkä sekin vaikuttaa nykyiseen kotona viihtymiseen.

Paljasjalkainen uneksija

Haksahdin taas nettitestiin, tällä kertaa Übercoolin (edit: siis ÜBERKUUL) kimmokkeesta, niinkin hienon paikan kuin EMMAn tuomaroitavaksi. Tai en minä tästä Espoon ylpeydestä enempää tiedä, mutta nykytaiteen museot ovat perusajatuksena jännittäviä ja hienoja otuksia, kuten tutuimmista Tukholman Moderna Museet ja Tampereen Sara Hilden. (Mikäs se Lontoon vehje onkaan, sielläkin olen varmaan käynyt, mutta sitten hiljenee nopeasti.)


Iltapäivällä uskaltauduin pitkästä aikaa ulos, kun kaupassa oli pakko käydä tiskiaineen ja kahvin huutaessa täydennysmiehiä reserveistä. Tein tiiviin neljän kohdan listan, johon merkitsin lisäksi: "maitoa, leipää". Hieno homma, nämä neljä maksoivat yhteensä 4,32, kun leipä oli plussatarjouksessa, kahvi oli halvinta ja karuinta euroshopperia ja tiskiaineenkin muistin hakea maksettuani jo kerran ostokseni (se unohtuu aina). Minkähän takia loppusumma oli sitten 26,95?

Vanha tarina, tarttui vähän muutakin mukaan. Mustaamakkaraa, jauhelihaa, tölkkihedelmiä, jugurttia, sinihomejuustoa, kermaviiliä… joo, ihan järkevää kamaa… mutta surimipuikkoja? pizzanmakuisia perunalastuja?! kaakaopähkinäkääretorttua?!!
Ja tietenkin tupakkia, jonka olisi pitänyt olla listallakin. Ai niin, ja Tyrkisk Peber Firewood -karkkeja, jotka näköjään maistuvat veikeiltä töitä tehdessä. Saa nähdä mahdunko maanantaina ovesta ulos. Tällaista se on kun päästetään innostunut uneksija heräteostoksille.

JK. Poikkeuksellista kyllä, testin tulos jotenkin ilahdutti, ainakin jos ei höpötyksiä tarvitse tulkita myös parisuhdeasioita kuvaaviksi. Muissa suhteissa löydän siitä jotakin tuttua.

Kuplien sorvausta

Flunssa helpottaa, pää alkaa toimia. Näpertelen sarjakuvastrippien käännöksiä, joissa tulee aika kiperiäkin kohtia sanaleikkien takia. Ilahduin parista peräkkäistä ruudusta, joihin sai sovellettua uuden sanaleikin (tai toiseen puoliksi, toiseen kokonaan) korvaamaan käännöskelvottoman. Ihan vaan ihmeteltäväksi, jos jotakuta kiinnostaa:

RUUTU 1
Herra 1: Get out of my sight! I can't stand to look at you!
Herra 2: The feeling is mutual!
Herra 3: I got a mutual feeling too!

Nämä käänsin:
Kadotkaa näkyvistäni! En kestä katsoa teitä!
Sama vika täällä!
Minullakin on sama vika!

RUUTU 2
Hra 2: Let's go get a bottle of soda on you!
Hra 3: Why get it on me? Why not drink it?

Ja suomeksi:
Haetaan limupullot sinun lanteillasi.
Lanteet ei toimi, pitää maksaa.

Ei siis mitään ihmeellistä, mutta joskus tällaisten kanssa menee umpikujaan, ei löydy mitään käyttökelpoista. Eivätkä nuo alkuperäiset sanaleikit paljon sen kummoisempia ole. Tapauksia, joissa uskollinen kääntäminen ei millään toimi. Saa toki kertoa, jos tulee heti mieleen parempaa, joka mahtuu samaan tilaan.

Pitkäperjantain Rififi

Puppua, että tämä perjantai niin pitkä olisi, aika on mennyt kiitämällä. Telkkarista tuli heti aamukahvien jälkeen William Wylerin hyvänolon klassikko Loma Roomassa (Roman Holiday, USA, 1953), joka poisti kätevästi taas yhden imdb-meemin aukoistani, mutta imaisi myös pari tuntia parasta työaikaa.

Se oli silmääni lenseän rattoisa tähtiloiston ja matkailumainoksen yhdistelmä. Tekijät ovat eliittiryhmää, kuten tarinan bulvaanin turvin (joka pokkasi Oscarinkin gaalassa) kirjoittanut mustalistalainen Dalton Trumbo. Sekä pääosien Gregory Peck ja läpimurtonsa tuossa tehnyt Audrey Hepburn.

Saati ohjaaja Wyler, jonka mestariteosta Parhaat vuotemme (The Best Years Of Our Lives, 1946) voisi nostaa esiin Ben-Hurin, Neitoperhon, Funny Girlin ja tämän Rooman-loman ohella tai kustannuksella. Tai no, merkkiteoksia on oikeastaan hirmuinen liuta, Wyler oli vaativa, huippujälkeä tekevä ammattimies.

* * * * *

Katselin tuossa huvikseni päivän kunniaksi, millaiset pinnat netissä saa John McKenzien Pitkä pitkäperjantai (The Long Good Friday, GBR, 1980). Näyttävät kehuvan merkittäväksi brittielokuvaksi, kuten kai pitääkin. Oikeastaan muistelin lähinnä, onko se suomennettu juuri noin, eli suoraan, vai pitäisikö siitä virittää ristiin Hyvä pitkäperjantai tai Jumalan pitkäperjantai. Good Friday kun on muovautunut nykyiseksi alkumuodosta Godes Friday (eli God's Friday).*

Pohjoismaat näyttävät olevan ainoita jotka tätä päivää pitkäksi nimittelevät. Ruotsalaisille tuo elokuva on "verinen pitkäperjantai" (Den Blodiga Långfredagen). Myöhempänä nimenä Suomessa on toiminut yhdistelmä: The Long Good Friday – Pitkä perjantai. Tautologian voi kai välttää noinkin.

Saksalaiset olivat keksineet nimetä sen Rififi am Karfreitag, jonka suomensin otsikoksi.

* Wikipedia kertoo samaan syssyyn, että 'goodbyen' alkumuoto on "God be with you". Niinpä tietysti, en ole tullut edes ajatelleeksi.

Aristokraattista huumoria

Olen jo vuoden pari odotellut, että kohdalle sattuisi elokuva The Aristocrats (2005), jossa yli 100 tunnettua koomikkoa ruotii ja vuorollaan kertoo törkeää vitsiä, joka on kiertänyt vuosikymmeniä alan ihmisten piirissä vaudeville-ajoilta lähtien. Eihän siinä kiirettä ollut, mutta uskoin kuvausten ja kehujen perusteella, että pitäähän se nähdä.

Nyt kävi tuuri, osuin kohdalle kun se maksukanavilta ruutuun tuupattiin. Vaikka on hankala ymmärtää, onko itse vitsissä muuta erityisen suurta kuin perinteet, niin törkeän hauskan elokuvan olivat saaneet koottua esityksistä.

Tuli vain mieleeni, että jos aikaisemmin tänään ihmettelin kuinka törkeä Mel Brooksin Villiä hurjempi länsi oikeastaan on, niin aika paljon ronskimpaa tavaraa syntyy, kun koomikot yrittävät ylittää toisensa siinä, kuinka häikäilemättä tabuja voi murhata yhden ja saman vitsin puitteissa. Se ei ole lasten kamaa, vaikka pari heistä olevinaan kertoo vitsin vauvaikäisille lapsilleen.

Hienointa on nähdä, miten tutut komedianaamat vitsiin suhtautuvat ja mitä saavat siitä irti, kuten Eric Idle, Paul Reiser, Drew Carey, Robin Williams, Jon Stewart ja tosiaan kymmenet muut, joista moni oli minulle outoja. Nauru alkoi oikeastaan irrota vasta, kun pahin rivologisten revittelyjen vyörytys laantui ja versionsa esitti muun muassa miimikko.

Yksi parhaista suorituksista oli taikurin korttitemppuna esittämä versio, jonka löysin juutuubista.

Toim. huom: En tiedä kuinka umpituttuja asioita vitsi ja elokuva ovat. Näin vain juuri sen ensi kertaa, niin pitää intoilla. En jaksanut miettiä, voiko elokuvaa spoileroida, mutta viimeinen linkki on siis elokuvasta, jos haluaa välttää otteita näkemästä.

Pelataanko yksi nollaa

Riehaannuttavan jännittäviä sekä suoraviivaisia ovat nämä digiajan linjanvedot. Kaapelitalouksien asiat eivät minua suoraan koske, mutta on kiinnostavaa, jos vasta nyt on keksitty, ettei niissä tarvitsekaan joka talouden hankkia erikseen digiboksia. Näköjään näitä kaapelitalouksia sentään on 1,3 miljoonaa, joista vain 0,5 miljoonaa on hankkinut boksin. Aamulehdestä tutkin pekulointia, tässä linkki:

Analogiset televisiolähetykset voivat jatkua kaapelikodeissa

Siksi toisekseen, kaveri lähetti piristävän sähköisen pääsiäiskortin, joka selvästi kuuluu panna kiertoon, vaikka se kuulemma voi vanha ollakin. Hyvää pääsiäistä vaan digipäättäjillekin, mitähän kaikkea muuta keksitään vielä ennen syksyä?

Gaattorit veivät mummun (uhm, ahm)

Aamuisin rattaat toimivat paremmin, kun kuume ja räkä talttuvat vähän yön aikana, joten saa nakuteltua hommiakin. Se vaatii silti taustamusiikkia, mikä heitti oudolle 60-lukuhenkiselle kierrokselle.

Jukeblogista luin juuri, kuinka kirpparilta oli osunut käteen Tony Joe Whiten eka albumi Black And White (1969). Tuo herra on pitkäaikaisia erikoissuosikkejani, ihan oma äijänsä, jota ei arvaa verrata muihin. Ellei sitten ehkä J. J. Caleen juuri tavassa, millä nämä etevät laulaja/lauluntekijä/kitaristit ovat 60-luvulta alkaen puskeneet kaikessa rauhassa kotikutoisia kappaleitaan, joista muut ovat tehneet matkan varrella listahittejä. Etelän miehiä, joilla ei ole kiire mihinkään ja jotka eivät pintakiiltoa kaipaa.

Tony Joen kuuluisimpia sävellyksiä ovat ainakin Rainy Night In Georgia ja Polk Salad Annie 60-luvulta sekä Tina Turnerin hitit Steamy Windows ja Undercover Agent Of The Blues 80-luvulta. Mark Knopfler muistaakseni ehdotti Tony Joeta lauluntekijäksi Tinalle, joka ällistyi tämän tavatessaan, että mies olikin valkoinen. [Höh, sukunimikin on White. toim. huom.]

Riemastuin löytäessäni Juutuubilta "swamp rockin" klassikon Polk Salad Annien huippuversiona, josta puuttuvat saman vuoden debyyttialbumille tungetut torvet. Jaettu ilo jiiennee:

Tony Joe White: Polk Salad Annie (1969, playback, ilman torvia, kesto 3:35)

"The Swamp Foxin" esityksessä on sitä rämeketun asennetta, mitä Elviskin yritti tavoittaa ja mitä sanat vaativat:

Down in Louisiana
where the alligators grow so mean
There lived a girl that I swear to the world
made the alligators look tame

Polk salad Annie, polk salad Annie
Everybody said it was a shame
Cause her mama was working on the chain-gang
(a mean, vicious woman)

Everyday 'fore supper time
She'd go down by the truck patch
And pick her a mess o' polk salad
And carry it home in a tote sack

Polk salad Annie
'Gators got your granny
(chomp, chomp chomp)
Everybody said it was a shame
'Cause her mama was a-workin' on the chain-gang
(a wretched, spiteful, straight-razor totin' woman,
Lord have mercy. Pick a mess of it)

Tuossa vain osa sanoista… ilman johdantoa ym.

Oikeastaan tarkoitus oli polkata herrasta nimeltä Crispian St. Peters, jonka karvoja nostattava hitti You Were On My Mind olikin näköjään lainattu kalifornialaiselta bändiltä nimeltään We Five, joka puolestaan löysi sen kanadalaisduolta nimeltä Ian & Sylvia, jonka tunnetuin kappale on Four Strong Winds, mikä taas löytyi Juutuubilta Neil Youngin tuoreena, upeana versiona… mutta säästän tämän kaiken ensi kertaan.

Tai olkoon, lyhyesti. Kanadalaiset Ian Tyson ja Sylvia Tyson (os. Fricker) ovat näköjään säveltäneet ainakin yhden klassikon naamaa kohti. Sylvia teki tuon You Were On My Mind (huom! sana 'always' ei esiinny nimessä, se on ihan eri renkutus), josta löytyi herkistävä liveveto sen 1965 coveroineelta We Fivelta. Komeaa yhteislaulua ja kitaristilta irtoaa jotain varhais-byrdsiaanista otetta. En oikein saanut selvää kuvasta, mahtaako olla 12-kielinen Rickenbacker?

We Five: You Were On My Mind (Live on Hollywood Palace, 1965, kesto 2:57)

Ian Tyson puolestaan on palkittukin* Kanadassa kappaleestaan Four Strong Winds, jota Neil Young on jaksanut esittää ja ylistää vuosikymmeniä. Konserttielokuvan Heart Of Gold (Jonathan Demme, 2005) herkkä kohta on, kun loppupuolella Grand Ole Opryn vanhalle lavalle kerääntyy kitaristeja akustisineen pitkä rivi (on siä myös autoharp ja olisiko tuo pedal steel?) soittamaan kappaleen.

Neil Young: Four Strong Winds (Live in Nashville, 2004, kesto 4 min)

(Näytti ja kuului olevan epäsynkassa ääni ja kuva, mutten tiedä onko vika yhteyksissäni vai tuossa pätkässä.)

* Nimikkeellä "the most essential piece of Canadian music", kertoo Wikipedia.
** Hups, siinä tuli puolivahingossa löydettyä kolme kappaletta, jotka voisin huoletta laittaa kaikkien aikojen top-sataani… mikä taas saattaa sisältää tuhannen kappaletta, koska se vaihtelee kuun asennon mukaan. Näihin ei kuitenkaan tunnu koskaan väsyvän, kasvavat vain. Crispian St. Peters pääsi kalpenemaan näiden rinnalla.

Leiskuvat satulat

Lauantaina avitin muutaman tunnin muuttohommissa. Kaunis, aurinkoinen päivä, mutta petollisen kylmä ja tuulinenkin keli. Taisi käydä vanhanaikaiset. Kun hikisenä keikkui paitahihasillaan ulkona, pääsi iskemään kunnon räkätauti, joka nostatti sitten kuumeenkin.

Mitäpä nuista, pitää vaan kärsiä kun ei muutakaan voi. Ajatus kulkee niin tahmeasti, etten jaksa kirjoittaa muuta kuin mitä hiukan yritän saada töitä etenemään.

Tänne pitää silti pistää yksi vanha käännöskukkanen, kun osui juutuubissa kohdalle elokuvapätkä, johon käännös oli tehty vanhaan VHS-versioon (näin muistelen, teatteri- ja tv-versioissa olivat kai omansa). Pätkä on vain 15 sekuntia pitkä, joten kiireisempikin ehtii sen silmäistä.

Mel Brooks: Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles, USA, 1974) on se elokuva, leikkeessä kylän uusi, musta seriffi tervehtii vanhempaa naispuolista asukasta, joka pitää julkisesti tarpeellisena suhtautua varauksellisesti erirotuiseen mieheen, vaikka pyytää sitä kahden kesken myöhemmin vaivihkaa anteeksi.

Mummon lausuma "Up yours, nigger!" oli suomitekstityksessä unohtumattomasti "Kalus pystyyn, lankkinaama!" Pelkään pahaa, että dvd-versioon on uusittu nämä tekstit.

Brooks on tuossa elokuvassa räävittömimmillään ja hauskimmillaankin, vaikka herkkähipiäisillä on varmasti paljon moitittavaa rellestyksessä. Jos tuo kohtaus edustaa rasismia, en tiedä ketä vastaan, joten pitää vain luottaa viisaampien tulkintaan. Musta seriffi on kuitenkin lähinnä sankari, kyläläiset niitä tomppeleita. Seksismiä leffassa on saletisti, samoin voimallisia huonon maun osoituksia.

Purppuripelimanni

Osui silmääni blogin Asioiden vallassa kautta hupsu Tenavat-testi, jota piti koklata. On syytä varoittaa, että meinasin kypsyä testin jälkeen tulleisiin henkilökohtaisiin kysymyksiin, vaikka ei kai niihin pakko ole rehellisesti vastata. Sinänsä ei niin kiinnosta kuulua OkCupidin kerhoon…
Tenavat kuului suosikkisarjakuviini 70-luvun kouluaikoina, en osaa sanoa vieläkö ne huvittaisivat. Se nauratti, että Woodstock oli saanut suomalaiseksi nimekseen Kaustinen, eikä esimerkiksi Ruisrock. Kääntäjä irrotteli muutenkin aika hekumallisesti, jutut taisivat olla paikoin hauskempia suomeksi kuin alkukielellään.

Ressun ihailema Pupukuusikko-kirjasarja koostui vinkeistä osista, ulkomuistista niitä olivat ainakin: Pupukuusikko Lievestuoreen leirintäalueella, Pupukuusikko saa veronpalautusta sekä Pupukuusikko ja varsinainen vesipatja. Ressun kiihkeältä fanisuhteelta putosi pohja vasta kun lehtijutusta paljastui, että kirjailijatar Helinä Sanahelinän lemmikkeinä oli valtava lauma kissoja, olikohan niitä noin 23.

Lähes 50 vuotta Charles M. Schultz jaksoi Tenavat-strippejä vääntää, joten hän kuului Masin tekijän Mort Walkerin ohella päivälehtisarjakuvan sitkeimpiin ja ansioituneimpiin tekijöihin. Herrat aloittivat nämä tunnetuimmat sarjansa lähes yhtä aikaa syksyllä 1950.

Meemi sanojen tunnearvoista

Viikonloppu on hyvä aika ihmetellä meemejä, tuorein mieltä viihtänyt löytyi Ruu Morbidilta. Sanojen äärelle pitäisi hakeutua.

Aktiivisen sanavaraston palikat on voittopuolisesti hyväksynyt käyttökelpoisiksi ja hyödyllisiksi, joten meemissä haettuja poikkeustapauksia joutuu oikein kaivelemaan passiivipuolelta ja etsimään kirjoituksista, joissa ne ovat silmään tökänneet. Näillä eväillä kimppuun:

Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.).
– 'naseva, nasakka' Pidän nasevista ilmauksista ja niiden nasakoista käyttötavoista.
– 'turska' Ei niinkään norjalaisen synonyymina, vaan ennen kaikkea tuskan korvaajana: yhtä aikaa leikkisä ja voimistava, sillä onhan turskassa enemmän kärsimistä kuin tuskassa. Kalannimet ovat muutenkin kivoja, kuten ruijanpallas ja toutain (terveiset Kauralle!)
– 'mynnähtänyt' Ilmeisesti tuo tarkoittaa pilaantumaan pyrkivää ruoka-ainesta, esim. lihaa, mutta PG Wodehousen kirjassa Kuka teki kenelle mitä? kääntäjä Olli Nuorto käytti sitä kuvaamaan huonosaattoista, tumpeloivaa, puhditonta miestä. Löysin tuurilla sanan tyypillistä olotilaani kuvaamaan.
– 'maalisieppo' Urheilukielen kliseiden kyllästämässä, jankkaavassa termistössä tämä on mullen pieni ilopilkku. Samaa sukua jotenkin on 'kirjosyöppö', jonka kenties muovasin itse muinoin.
– 'hiuskampaus' Epäsana, joka on jaksanut viihdyttää vuosikaudet. Kiitos kuuluu tietenkin Mauri Sariolalle, joka pystyy jankkaamaan jo yhdyssanan mitassa.

Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein.
'Toutain' Myös mukaranskalaisittain lausuttuna /tu-tään/.

Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms.
Jaaha, kun kääntelee vaihtelevaa materiaalia tuhansia sanoja viikossa, täsmävastaus olisi niin tylsä, etten jaksa sitä edes miettiä. Otan erivapauden arpoa viisi arkista sanaa, jotka on ollut mukava tuikata käännökseen, kun paikka aukeaa:
nahjus, käsirysy, kyntää, eritoten, tolkku (lähellä kärkeä: Jawohl! Ai niin, se ei taida olla suomea.)

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten.
Vintillä olisi ollut leipää, mutta lapset söivät portaat. (Alla kuplii: Kannattaa olla oma itsensä, koska enempää ei voi olla.)

Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan.
– 'velvollisuus' Usein ulkopuoliset kutsuvat velvollisuudeksi asioita, jotka näen pikemmin mahdollisuutena, oikeutena tai puuhana, joka vain vaihtoehtoja miettimättä tehdään. Liian juhlava ja negatiivinen sana käyttötavoiltaan, samoin kuin on usein 'vastuu'.
– 'kevyt' Käytön takia taas: sana on alkanut tarkoittaa mautonta, olematonta, vesitettyä tai käyttöarvoltaan kehnoa ruoan, kulttuurin ja viihteen saroilla. Vielä kun kevyeen yhdistetään 'ohuen ohut', niin lähennellään nollatuotetta.
– 'eläköityä' Tästä tuli taannoin jo kirjoitettua, ottaa edelleen pahasti korvaan. Vaikka sisällössä ei ole kai vikaa, siinä muutetaan aktiiviseksi siirtymävaihe, jonka olen tottunut ajattelemaan melko passiivisena liikkeenä, kun jäädään eläkkeelle.
– 'moinen' Tämä on niitä sanoja, joissa oletan vian olevan ihan omassa korvassa, mutta jokin häiritsee vaikkapa lauseessa: "En ole koskaan nähnyt moista." Taustalla voi jyllittää sekin, että ennen pidin sanoja 'sellainen' ja 'tällainen' sointuvampina kuin 'semmoinen' ja 'tämmöinen'. (Tuosta turskasta olen päässyt jo eroon.)
– 'perfektionisti' Tästäkin olen jo nurissut polkassa "Olen imperfektionisti": sanassa häiritsee sekä sen väärinkäyttö että taustalta paljastuva eetos, jota en pidä kovin tervehenkisenä. Asioita on mukavampi tehdä hyvin kuin tavoitella tavoittamatonta päämäärää, jonka saavuttaminenkaan tuskin toisi onnea.

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.
En ole kovin kliseekammoinen, vaan koen latteudet ja itsestäänselvyydet usein hyödyllisiksi ja turhan hanakasti parjatuiksi. Kyllähän kielessä tarvitaan yleispäteviä ilmaisuja, jotka kaikki ymmärtävät, ei kaikkea voi suunnata pienen piirin nokkelointiin.
Niinpä kaipaan uusiutumista eniten hauskuuttamaan luotuihin fraaseihin, jotka ovat menettäneet hauskuutensa kauan sitten. Vaikkapa:"Tuli kuin Manchester Unitedille illallinen." Tai jos vähän yleisempää etsii, niin "hän loihe lausumaan" on raskas kuulla, jos se toistuu aina ennen jutun loppukäännettä.
Samaan henkeen voisi mainita, että Turun voisi jättää välillä rauhaan. Vaikuttaa peräti kankeamieliseltä, että kaupungin nimi voisi toimia vuosikymmenet automaattivitsinä, kuten moni stadilainen ja tomperelainen tuntuu uskovan: Turku, tsihihi. (Vaikka mikä minä olen keltään hupia viemään, jos se yhä nakrattaa. Homo, tsihihi. Ruotsalainen, tsihihi. Pylly.)

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin.
'mojova' En tiedä oikein miksi, ehkä haluaisin kohdata tiheämmin mojovia asioita. Ai niin, kaipasimme hiljattain myös sanan 'etsu' paluuta, se tarkoitti koulukielessämme etevää. Kuuluu niihin, jotka huvittavat tomppeliudellaan, kuten vaikkapa 'ortsia' [eli odottaa] ja 'mölö' [maito].

Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.
Uusia sanoja tulee passiiviseen sanavarastoon varmaan joka viikko, mutta milläs niitä sieltä käskystä kaivaa? Eilen opin ainakin, millainen on rekan 'piirturinkiekko', jonka pitäisi olla aina ajossa käytössä. Sana saattoi kyllä olla ennalta tuttu. Ruun meemahduksen kommenteista opin juuri sanan 'midis' [mitään ym.].


Pääsi vähän venähtämään tämä pikaiseksi tarkoitettu kynnellys, eihän tuota jaksa enää lukea Viitapiru-Erkkikään, ja silti sen koira tuli kipeäksi. Huomenna lista olisi tietenkin jo erinäköinen. Kääntäessä pitää käyttää niin erilaisia rekisterejä, että tunnearvot katoavat monista sanoista, jäljelle jää parhaimmillaan vain käyttökelpoisuuden akseli. (Hmm, "parhaimmillaan" siis sikäli, että työn tekeminen helpottuu ja jälki voi koheta, jos käytössä on laajempi skaala sanoja, ei vain omia suosikkeja. Tunnearvot ovat liian henkilökohtaisia, eivät välity lukijalle.)